Mielikuvia kirjallisuuden opiskelusta ja opiskelijoista

Vapun tienoo toi elävästi mieleen opiskeluajat, etenkin opiskelijoiden vapun vieton, josta ei omalla kohdallani vielä kovin pitkä aika ole. Näiden muistikuvien kautta palasin opiskeluaikaan humoristisia juttuja muistellen – etenkin kirjallisuuden opiskelijoihin ja opiskeluun liittyviin mielikuviin (= harhakuviin) ja näitä mielikuvia silmällä pitäen. ;)

On pakko kommentoida muutamia mielikuvia yliopisto-opinnoista, joihin joskus olen törmännyt – ainakaan Tampereen yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden parissa opiskelujen oheistoiminta ei ollut sellaista, jollaisena sen joskus joissakin amerikkalaisissa tv-sarjoissa näkee esitettävän: onnelliset opiskelijat (! Mikä sellainen on??;) hengailevat laitoksen yhteistiloissa (meidän laitoksella ei edes ollut opiskelijoiden yhteistiloja, ei vanhalla eikä uudella laitoksella), käyvät professoreiden kotona viettämässä iltaa juoden punaviiniä (! Elokuvassa Wonder Boys), tai harrastavat jotakin muuta ”korkeakulttuurista yhteistoimintaa”. Joo, kyllä opiskeluaikoina harrastettiin ”korkeakulttuurista yhteistoimintaa” eli juotiin punaviiniä(kin) kaiken muun muassa ja seassa, mutta enempi suomalaiseen kuin amerikkalaiseen tapaan, eli vedettiin kännit – mutta ei todellakaan professorin tai luennoitsijan kotona. Toki bileitä ja illan viettoja järjestettiin sekä omissa porukoissa että ainejärjestön taholta (ainejärjestö on kunkin oppiaineen oma opiskelijajärjestö, yleensä yhdistys, johon kaikki kyseisen aineen opiskelijat ovat tervetulleita). Toiset kävivät bileissä enemmän ja toiset vähemmän. Joskus bileissä näki jopa laitoksen henkilökuntaa – tyypillinen tilanne oli esim. ainejärjestön joka syksy järjestämät tutustumisbileet, jossa uudet opiskelijat yritettiin saada ”integroitua” hommaan sisälle, ja näissä juhlissa oli monesti myös laitoksen henkilökuntaa mukana.

Oman mielikuvani mukaan kirjallisuuden opiskelijat olivat enemmän individualisteja kuin ryhmähenkisiä. Konkreettisesti tämä tarkoitti mm. sitä, että teekkarihenkistä yhteismeininkiä karsastettiin. Opiskelijoilla ei esim. ollut haalareita vielä silloin kun meidän vuosikurssimme aloitti. Haalarit hankittiin pääasiassa ensimmäisen vuoden suomen kirjallisuuden opiskelijoiden toimesta, mutta eivätpä ne ainakaan minulla juurikaan käytössä kuluneet. Haalari-asiaa pitää selventää sen verran, että opiskelijoiden vapaa-ajan toimintaan haalarit kuuluvat yleensä juuri erilaisissa bile- ja juhlatilanteissa, kuten Tampereella syksyisin järjestettävässä Hämeenkadun approssa, jolloin humalaiset opiskelijat yrittävät juoda approa Tampereen ravintoloissa. Itse opin, että haalarit ovat ”olennainen osa” opiskelukulttuuria kaikkien muiden paitsi kirjallisuuden opiskelijoiden parissa. ;)

Eräs ”mielenkiintoisimmista” mielikuvista joihin olen Tampereen yliopiston Taideaineiden laitoksen opiskelijoista törmännyt kuului näin: ”kaikki Taideaineiden laitoksen opiskelijat pukeutuvat Marimekon pallohameisiin”. Kuulin toteamuksen vuosia sitten, kun kaverini teekkari-poikaystävä oli kertonut kaverilleni, että joku luennoitsija oli todennut näin TTY:lla jollakin kurssilla (huom. ”joku luennoitsija ja joku kurssi” – eli ei siis turhan tarkkaa tietoa...). Mielikuva siis pitää sisällään lähtö-oletuksen siitä, että kaikki suunnilleen kaikki Taideaineiden laitoksen opiskelijat ovat tyttöjä (ei pidä paikkaansa, poikiakin on, vaikkakin vähemmistössä, mutta silti), ja että kaikki laitoksen opiskelijat ovat ns. ”runotyttöjä”, jotka pukeutuvat hameisiin. Runotyttöjäkin varmaan on, mutta esim. itse en voisi vähempää runotyttö-mielikuvaa muistuttaa. ”Epä-runotyttömäisyyttäni” kuvannee jollakin lailla varmaan se, että sain tyttökavereilta valmistujaislahjaksi puukon, jonka terään on kaiverrettu teksti ”Maisteri Loikkanen”.  Puukkokauppias oli kuulemma ensiksi tarjonnut jotakin noin 5 cm pituista terää, jolle naiset olivat hymyilleet säälivästi päätään pudistellen. ;)

Olen tietoinen myös eräästä yleisesti kirjallisuuden opiskelijoihin liitettävästä mielikuvasta nimeltään ”kirjallisuuden opiskelijan karikatyyri”, eli opiskelijatyttösestä tai poikasesta, joka posket punaisena selittää luennolla kärsivällisesti kuuntelevalle luennoitsijalle elämän tarkoitusta muiden kuulijoiden hautoessa epätoivoisina itsemurhaa. Tähän karikatyyriin liittyy luonnollisesti se ärsyttävä piirre, että kukaan ei saa tällaiselta opiskelijalta suun vuoroa, ja kerran alkuun päästyään häntä on hyvin vaikea saada sivistynein keinoin hiljaiseksi. Tällaiset opiskelijat ovat monesti myös niitä, jotka istuvat esim. Kauko Röyhkän keikalla eturivissä, ja haastattelutilanteen osuessa kohdalle he kysyvät esiintyvältä taiteilijalta eksistentiaalisen luontoisia kysymyksiä, joita eivät ymmärrä itsekään. Tällaiseen kirjallisuuden opiskelijaan liittyvät myös voimakkaat värit, eritoten musta ja punainen, ja yleensä he ovat pukeutuneet erittäin persoonallisesti.

Myönnetään, edellisessä kappaleessa tuli ehkä hiukan liioiteltua. Mutta jutun juju lienee selvä: uskallan väittää, että loppupeleissä ei ole olemassa kirjallisuuden opiskelijan stereotypiaa. Kiinnostus ja rakkaus kirjallisuuteen ovat varmaan lähinnä ainoa tyypillinen kirjallisuuden opiskelijoita yhdistävä piirre, mutta enpä uskalla sitäkään yleistää (vuosikurssillamme oli niitäkin opiskelijoita, jotka vaihtoivat pääainetta heti kun pystyivät). Kirjallisuuden opiskelijoita on joka lähtöön aivan siinä missä ihmisiä on joka lähtöön muissakin kouluissa ja oppi-aloilla. Tosin myönnettäköön, että em. ”posket punaisena elämän totuuksia selittävä kirjallisuuden opiskelijan karikatyyri” perustuu jossakin määrin todellisuuteen – näitä tyttöjä ja poikia on todennäköisesti jokaisella vuosikurssilla x-määrä (liikaa) opiskelijoista. Tosin on heitä muissakin oppiaineissa, filosofian opiskelijat kärkipäässä. ;D

Mitä tulee ns. ”onnelliseen kampuselämään” , on tämä käsite mielestäni myös myytti ainakin mitä suomalaiseen kampuselämään tulee – ainakaan itse en ole sellaista täällä Suomessa kokenut. ”Onnellisella kampuselämällä” viittaan lähinnä amerikkalaisiin tv-sarjoihin, mielessä on mm. sarja nimeltä Gilmoren tytöt, jota olen joskus sivusilmällä seurannut (tosin sarja ei käsittääkseni kuvaa kirjallisuuden opiskelijoita, mutta silti). Ehkä tähän ns. kampuselämän puuttumiseen vaikuttaa se, että suomalaisissa yliopistoissa opiskelijat eivät asu kampuksella asuntoloissa, vaan omissa asunnoissaan jossakin päin opiskelukaupunkia. Yhteisasumisen puute vähentää tietynlaisen yhteishengen ja yhteenkuuluvuuden syntyä – tämän totesin Islannissa, jossa kampuksella oli asuntola, jossa asui pääasiassa ulkomaisia opiskelijoita, ja jossa syntyi tätä tietynlaista ”amerikkalaista kampus-yhteishenkeä”. Mm. yhteisjuhlia, opintopiirejä ja kaikenlaista muuta yhteistoimintaa, mikä on luontevaa silloin kun ihmiset asuvat yhteismajoituksessa: kun on oma huone, mutta joutuu jakamaan tv-huoneen, suihkutilat ja keittiön parinkymmenen muun ihmisen kanssa, syntyy yhteistoimintaa väkisinkin.

Toki juhlat ja juhliminen on aina silloin tällöin mukavaa, mutta itse muistan opiskeluaikoja rakkaudella lähinnä Tampereen yliopiston päärakennuksen alakuppilaa silmällä pitäen: alakuppilan pyöreissä pöydissä oli mukava istua ennen luentoja ja luentojen jälkeen teekupposen ääressä ja jutella kaiken maailman juttuja. Kuppilan pöydät ovat totisesti nähneet monenmoisia keskusteluja niin hyvässä kuin pahassa. Niiden ääressä on väännetty esseitä ja ryhmätöitä, ja luettu tentteihin. Joskus joku jopa nukkui, ei tosin pöydässä vaan pitkillä penkeillä. Kuppila oli hyvin moniulotteinen paikka. ;)

Luulen, että kahvilakulttuuri on asia, jonka voisi yleistää osaksi kaikkien tämän maapallon opiskelijoiden elämää: koulujen ja kampusten kahviloissa suunnilleen eletään ja kuollaan. Alakuppila ainakin oli tällainen paikka: sinne mentiin ennen tenttiä ja tentin jälkeen, ja eritoten kiroilemaan jos ei päässytkään tentistä läpi. Alakuppilan ulko-ovien edessä vedettiin tupakkaa posket lommollaan, ja syksyllä sekä kevään aurinkoisina päivinä nautittiin hetken verran ulkona lämpimistä ilmoista keikkuvilla muovituoleilla istuen. Alakuppila oli kaiken kansan läpikulkupaikka, luonteva kohtauspaikka, jossa melkein aina näki tuttuja. Ainakin vielä silloin ensimmäisinä opiskeluvuosina. Loppuvuosina olo oli kuin muukalaisella, käytäviä kansoittivat vuosi vuodelta nuoremmat kasvot, joiden joukossa harvoin näkyi tuttuja. Näin käy jokaiselle sukupolvelle, enkä minä ole katkera – päinvastoin olen onnellinen siitä, että sain aikanaan olla osa tuota kokonaisuutta, ja että sain sieltä hiton hyviä ystäviä. Ja ehkä vähän myös sitä ”non scolae sed vitae discimus” –juttua myös, jota peruskoulun englanninkielen opettajani jaksoi aikanaan tunnista toiseen tanittaa. ;) Eli opiskelut ovat elämää, ei koulua varten.

Ystävät ovat kahvilan lisäksi se mielikuva, jonka uskoisin monien kohdalla pitävän paikkansa: opiskeluaikoina solmitut ystävyydet säilyvät monilla ihmisillä elämän loppuun saakka. Toivon omalla kohdallanikin käyvän näin. Terveisiä vain kaikille ystäville. ;)

Juolahti mieleen kirjoittaa blogimerkintä Matka mielikuvitukseen –kirjasta, jossa 20 lasten ja nuortenkirjailijaa kertoo omakohtaisia kokemuksiaan kirjailijuudesta. Tekstit käsittelevät mm. kirjoittamista, kirjailijoiden omia taustoja (kuinka heistä tuli kirjailijoita), lasten ja nuorten kirjallisuutta yleensä sekä lasten ja nuorten kirjallisuuteen liittyviä arvottavia näkökulmia (mm. kuinka lasten ja nuorten kirjallisuuden asema on muuttunut tai kehittynyt vuosikymmenien aikana).

(Kuva on peräisin Tammen kuva-arkistosta)

Ei minulla mitään erityisen henkevää sanottavaa kirjasta ole, tarkoittaen lähinnä sitä että en ole lukenut sen sisältämiä artikkeleita suurennuslasin kanssa, vaan lähinnä laiskasti selaillen, enkä myöskään ole tehnyt suureellisia johtopäätöksiä lasten ja nuortenkirjallisuuden tilasta/asemasta tekstien perusteella. Kunhan nyt halusin nostaa teoksen esille, koska se vaikuttaa kiinnostavalta, ja tuntuu myös kulttuurihistoriaa ajatellen arvokkaalta. Suomessa kuitenkin ON paljon lasten ja nuortenkirjailijoita, jotka kaikki tekevät arvokasta työtä.

Teoksen kiinnostavuutta lisäsi se, että artikkelin kirjoittajia on suhteellisen runsas määrä. Lisäksi omalla kohdallani heräsin huomaamaan sivistymättömyyteni – joukossa on aika monta kirjailijaa joiden tekstejä en ole koskaan lukenut. Johtuen lähinnä siitä, että olen aina ollut scifiin ja fantasiaan päin kallellaan. Maailmassa on niin paljon luettavaa, että jotkut asiat jäävät väistämättä paitsioon.

Muutamat kohdat tekstissä pistivät silmään. Hannu Mäkelän teksti lähinnä sen vuoksi, että en ole koskaan kunnolla miettinyt onko lapsille ja nuorille kirjoittaminen erilaista kuin aikuisille kirjoittaminen (eipä ole tarvinnut miettiä, koska en kirjoita proosaa).

Hannu Mäkelä kirjoittaa lapsille ja nuorille kirjoittamisesta näin:

Niin kuin aikuisissa on lapsissakin monentasoista oivaltajaa ja ihmettelijää. Pelkän selkotekstin tarjoaminen tylsistyttää kirjallisuudenlajia ja mitätöntää sen henkeä, aivan kuten on vaarassa käydä aikuisillekin tehdyssä kirjallisuudessa. Helppo lukea, helppo myydä – helppo unohtaa? Voisi lähteä siitä, että erilaisia ja eritasoisia vastaanottajia on lastenkin keskuudessa vähintään yhtä paljon kuin aikuisten joukossa. Valpas lapsi tajuaa usein ihmeellisiä asioita ja joskus tuoreemmin kuin kielellisesti "valmiiksi" koulutettu aikuinen. Tämä pätee varsinkin lapsiin, joita instituutioiden ja toveripiirin yhtenäistävä vaikutus ei vielä ole aivan latistanut formuun.

Sadun muoto on yhä mainio ja kiehtova. Mielikuvituksen mahti on suunnaton. Maailmat aukenevat, niitä voi luoda ehtimiseen, yhä uusia ja uusia. Myös pieni pelko kuuluu asiaan, sillä onhan maailmamme täynnä todella pelottavia ja ikäviä asioita. Pieni pelko taas herättää, saa varuilleen, kunnes sitä seuraa pelon ja jännityksen taittaminen ja laukeaminen. Ja mikä suuri ilo se hetki on, lapsi säteilee, hän on voittanut yhden esteen tiellään eteenpäin kohti aikuisten käsittämätöntä elämää. Juuri näin hän vähä vähältä ottaa sitä haltuun. (Matka mielikuvitukseen 147)

Jukka Parkkinen kirjoittaa kirjailijan työstä mm. näin:

Emma Gloria ja Kalamaran varjo oli vuoden 2006 Finlandia Junior –palkintoehdokas. Seuraavassa muutamia mietteitä teoksesta.

Kirjan takakansiteksti kertoo seuraavaa:

Emma Gloria Mustelin ja hänen isoveljensä Viggen jäävät kahdestaan kotiin, kun heidän äitinsä lähtee Roomaan isoparran kanssa. Koulussa Emma on yksinäinen, ja luokan arkkienkelitkin erottavat hänet kerhostaan heti joululoman jälkeen, kun kampaaja on leikannut Emmalle pottakampauksen. Onneksi Emmalla on yksi ystävä, Cecilia, jonka kanssa hän voi jakaa salaisimmatkin ajatuksensa. Emmalla ja Cecilialla on salakieli, ja he keräävät omia sanoja. Mutta aina sanatkaan eivät auta. Elävät olenteet mellastavat olohuoneessa ja Kalamaran varjo näkyy eteisen peilissä. Juuri nyt rajat maailmojen välillä ovat vartioimattomia. Kaikkialla on reikiä ja säröjä, joiden kautta pääsee toiselle puolelle – tai sieltä tälle puolelle…

Emma Gloria on minäkertoja. Äiti sanoo Emma, mutta isä halusi Glorian, joten siitä syntyi Emma Gloria. Emma Gloria on sovintolapsi, ja nimi on sovinnon ele, vaikka loppujen lopuksi isä muuttikin pois.

Emmalle toinen puoli on hyvin todellinen. Paha kyllä se häiritsee tämän puolen elämää jonkin verran, kuten esimerkiksi koulunkäyntiä. Kun äiti lähtee Roomaan, Emma jää veljensä kanssa kahdestaan, ja koulunkäynnin laita onkin silloin vähän niin ja näin. Koska toisella puolella on tärkeämpiä asioita hoidettavana. Kuten Kalamara, se Iso ja Vaarallinen asia, josta ei oikein saa selvää mikä se on, mutta joka kuitenkin pitäisi jollakin lailla hoidella. Josta pitäisi päästä eroon, koska mitään hyvää se ei ainakaan ole. Toisesta puolesta kertovat pätkät on kirjoitettu kursiivilla, joten ne erottuvat hyvin muun tekstin seasta. Tekstin seassa on välillä runonpätkiä ja välillä laulunpätkiä – esimerkiksi levysoittimeen junnaamaan jääneen levyn sanoja.

Emmalla on myös vähän sellainen ongelma, että hän ei oikein ymmärrä mitä varten koulua pitäisi käydä. Koulun alussa ongelmaa jonkun verran pahensi se, että Emma ei oikein osannut suomea.

Emma keräilee ystävänsä Cecilian kanssa sanoja. Myös koulumatkoilla, mikä joskus saattaa johtaa siihen, että Emma myöhästyy koulusta. Ja keksii tarinoita myöhästelynsä syyksi. Tarinoita, joita opettaja ei usko. Opettajan mielestä Emma Gloria keksii vain satuja omasta päästään. Ongelma on siinä, että Emma Glorialle nämä ”sadut” ovat todellisuutta.

Onnimannin Puntarissa (4/2007) Merja Leppälahti kirjoittaa Emma Gloria ja Kalamaran varjo –kirjasta kuinka se kuvaa Emman ahdistusta ja pelkoa äidin menettämisestä – kun äiti lähtee matkalle ja jättää lapset keskenään kotiin, ja Emma kuvittelee menettävänsä äitinsä Kalamaralle.

Minulle tuli tarinasta sellainen olo, että lapsi ei itse välttämättä lainkaan tiedä mitä pelkää, vaan pelkää elämää yleensäkin – tähän käsitykseen päädyin lähinnä sen kuvan vuoksi, jonka tarinan perusteella äidin elämäntyylistä syntyi: jos äiti tuo kotiin yhden illan toivojaan harva se ilta, saattaa se hyvinkin vaikuttaa lapseen ahdistavalla tavalla. Etenkin jos lapsi on tottunut nukkumaan äidin vieressä, ja sitten siellä yhtäkkiä nukkuukin vieras mies, eikä lapselle ole enää tilaa. Äidin sänky ja siinä nukkuminen Emma Glorian mietteissä esille monta kertaa.

Lapsen pelolle ja ahdistukselle ei mielestäni kuitenkaan löydy jotakin tiettyä syytä, vaan ehkä enemmänkin elämäntilanne yleensä. Pelkotiloja kuvataan mm. olenteiden avulla. Olenteet ovat hassuja olioita. Ikään kuin ilmassa leijuvia ameeboja, jotka välillä ovat hyökkääviä, ja välillä taas käyttäytyvät ystävällisesti. Ne asustavat joka paikassa, leijailevat mm. olohuoneen kirjahyllyssä. Emma Gloria on oppinut elämään olenteiden kanssa, ja tietää milloin niitä pitää väistellä, ja milloin ne ovat ystävällisiä. Minusta tarina oli kiehtova juuri siinä mielessä, että se kuvaa lapsen ahdistustiloja todella hyvin pääasiassa lapsen mielikuvitusmaailman kautta. Tämä mielikuvitusmaailma on lapselle niin todellinen, että siitä se ei voi paljoa todellisemmaksi enää muuttua.

Kieli nousee selvästi yhdeksi teemaksi, kuten Merja Leppälahtikin huomauttaa. Koska alkuteos on ruotsinkielinen, lähtökohtainen olettamus lienee se, että tarina on suunnattu suomenruotsalaisille lapsille ja nuorille, jotka saattavat kokea kieliongelmia omalla kohdallaan – kuten Emma Gloriakin tarinassa kokee nimenomaan koulunkäynnin osalta. En tiedä onko asia näin, mutta tällainen ajatus tulee tarinaa lukiessa mieleen.

Toinen seikka jossa kieli ja sen rooli nousee esille, ovat Emman sanankeruuleikit ja etenkin Cecilian kutsuminen eräänlaisella laululeikeillä, joita Merja Leppälahti kuvaa ikään kuin loitsuiksi –niillä Emma saa tehtyä maailmojen rajaan hetken ajaksi pikkuruisen aukon.

Muutamia hajanaisia huomioita.

Kukkakauppias-setiä minä jäin miettimään. Emma kutsuu heitä ihmissusiksi jossakin vaiheessa. Mitä ja keitä nämä sedät loppujen lopuksi ovat? Miksi he ahdistavat Emmaa niin paljon? Miksi Emman ylipäänsä pitää mennä kukkakauppaan?

Ukki ja mummikin jäi mietityttämään – miksi lapset ylipäänsä jäävät keskenään kotiin? Miksi heitä ei viedä ukin ja mummin luokse? Vaikka he eivät välttämättä sinne haluaisikaan mennä.

Emma leikkii isoisänsä pistoolilla, mutta vahinkoa ei kuitenkaan satu. Isoisä säikähtää kovasti, ja vaatii Emmalta lupauksen että Emma ei enää koske pistooliin.

Emma Glorialla ei myöskään ole oikein ystäviä – tällä puolella. Hannuun hän tutustuu hiukan paremmin kirjan lopussa, mutta koulussa ei koulutovereiden kanssa oikein suju. Isoveli Viggen jäi tarinassa hyvin pieneen rooliin, syntyi hiukan sellainen käsitys että Emma Glorialla ei ole oikein minkäänlaista kontaktia isoon veljeensä.

Minusta on ihanaa, että matkalta palattuaan äiti lukee Emmalle ääneen, kun Emma makaa äidin sängyssä peittojen alla. Lukee niin kauan kunnes tyttö nukahtaa. Ja kun tyttö sanoo että sohvan alla on joku, äiti ei sano että höpö höpö, vaan kysyy mahtaisiko se olla Polli, joka on vähän niin kuin Emman kiltti versio, semmoinen kiltti pieni tyttö joka tekee aina kaiken mitä pyydetään, kiukuttelematta. Polli on myös kauriinvasa, jota äiti rakastaa.

Voi miettiä onko kirjassa sadunomaisia vai fantastisia piirteitä. Emma Glorian mielikuvistumaailmaa eli Toista puolta voi tietysti ajatella fantastisena elementtinä, mutta itselleni tuli enemmänkin satumaiset piirteet mieleen tarinaa lukiessa. Se että käykö Emma oikeasti (fyysisesti) toisella puolella jäi hämäräksi. Samoin se mikä Kalamara on.

-----

Onko mielikuvitusmaailma sama kuin fantastinen? Ei minun mielestäni. Kirja on sekoitelma vahvaa realismia ja lapsen mielikuvitusmaailmaa, joista syntyy kiinnostava kokonaisuus. Pidin tarinasta valtavasti, etenkin Emma Glorian henkilöhahmon vuoksi. Tyttö on sympaattinen pottatukkansa kanssa, sympaattinen juuri sen vuoksi että hän on sellainen kuin hän on. Pieni tyttö, joka ei aivan ymmärrä miksi hänen pitäisi tehdä kaikkea sellaista, jota muut väittävät tärkeäksi, ja sen vuoksi puuhailee omiaan. Tarinasta tuli aikalailla oma lapsuus mieleen. ;)

Tarinassa oli kiinnostavaa myös se, että kaikkea ei selitetä. Esimerkiksi Emma Glorian mielikuvitusmaailma on läsnä hyvin voimakkaasti, mutta silti se jäi ainakin minulle epäselväksi. Esimerkiksi se, mitä olenteet ovat, ja mikä Kalamara on. Ne olivat selvästi tärkeitä asioita, mutta mitä ne oikeasti olivat, siitä en saanut selvää. Eikä se häirinnyt minua millään tavalla. Kuten ei myöskään häirinnyt se, että minulle jäi epäselväksi myös kuka ja mikä Emma Glorian ystävä Cecilia oli, joka asui toisella puolella. Minulle riitti se, että Cecilia oli Emma Glorialle valtavan tärkeä. Tytön hätä vaarassa olevan ystävänsä puolesta kertoi tyttöjen välisestä suhteesta kaiken tarpeellisen – oli Cecilia sitten mielikuvitusolento tai ei.

Toinen puoli jäi kokonaisuudessaan hyvin hämäräksi asiaksi. Toisaalta tuli sellainen olo, että tarinaan hiipi fantastisia elementtejä toisen puolen olemassaolon kautta, mutta toisaalta toinen puoli jäi niin hämäräksi, että tekstissä esille tulevien asioiden perusteella on vaikea vetää johtopäätöksiä. Ei minulla ole mitään hinkua leimata teosta fantastiseksi. Kunhan nyt vain pyörittelen asiaa, koska se kiinnostaa minua – millä tavalla asioita esitetään, ja minkälainen vaikutelma esittämisen perusteella syntyy. Toinen puoli esitettiin tavallaan toisena todellisuutena, maailmana joka on meidän maailmaamme lähellä, ja minne Emma Gloria pääsi Cecilian luokse kutsumalla tyttöä runomaisella säkeellä – tai loitsulla, kuten Merja Leppälahti runoja nimittää. Se millä tavoin lukija tällaisia hetkiä tarinassa tulkitsee, riippuu varmasti tulkitsevasta mielestä. Joku näkee nämä ehkä fantastisina piirteinä toiseen maailmaan siirtymisen kautta, ja joku ehkä kokee, että Emma Gloria uppoutuu omaan mielikuvitusmaailmaansa oman päänsä sisällä. Oli miten oli, nämä hetket olivat mielestäni erittäin kiinnostavia kertomuksessa, koska niiden kautta tulee esille se laajuus, jollaisena maailma voi lapsen mielessä elää: on olemassa ”todellinen” todellisuus, ja on olemassa myös jotakin muuta. Ja joskus aikuisen voi olla vaikea ymmärtää, kuinka todellinen ”se jokin muu” voi lapselle olla.

Seuraavassa puhetta Päivi Honkapään Viides tuuli –kirjasta (Wsoy 2007) sekä fantasiakirjallisuudesta ylipäänsä.

Koska haluan jättää löytämisen ilon lukijalle itselleen, en tee juonipaljastuksia.

Kirjan takakansi kertoo tarinasta näin:

Ikivanhan tarun mukaan on neljä vahvaa tuulta, ja viides joka hallitsee niitä kaikkia. Niille ei puhuta, eikä niiden puheeseen vastata. Näin on ollut aina, ja siihen on syynsä. Kautta aikojen tuulia on vartioinut viisas ja arvossa pidetyn Gaiamin kansa. Heidän tuulensa vartijoista yksi on sokea, yksi kuollut ja monet kadoksissa. Aina on kuitenkin ollut uteliaita, joita tarina tarujen kultaisesta kaupungista on ajanut kohti totuutta.

Tämän tarun varjossa on kasvanut myös Sawana, reolainen lammaspaimen ja tarinankertoja, jolla on poikkeuksellinen tapa nähdä ja kuulla asioita, jotka pysyttelevät muilta piilossa. Hän on perinyt kulkijan veren äidiltään ja palaa halusta päästä jatkamaan matkaa, jonka tämä aikoinaan aloitti,. Sawana on kyllästynyt toisilta lainattuihin sanoihin ja tahtoo elää oman tarinansa, vakaana aikomuksenaan karistaa lapsuudenkotinsa tomut jaloistaan ja jättää jälkensä Aikakirjoihin.

Tilaisuus tähän tarjoutuu, kun Metsänreunan kylään saapuu salaperäinen varas Jarren. Dramaattisten tapahtumien saattelemana kaksikko lähtee matkalle, joka johdattaa heidät aina mahtavalle Tarquelin tuulitornille saakka. Siellä väärät tuulet lentävät rinta rinnan tosituulten kanssa, ja valta ja vastuu punoutuvat kohtalokkaaksi vyyhdeksi. Nuoren Sawanan vaiheista kasvaa vangitseva kertomus oman paikkansa etsimisestä, ihmisten välisistä valtasuhteista ja siitä mitä voi tapahtua jos yksikin askel osuu harhaan.

Viides tuuli sai sukat pyörimään jaloissani innostuksen vuoksi: todella kiinnostava ja laadukas fantasiakertomus. Laatu ilmenee mm. sellaisissa seikoissa kuten että tarinassa ei ole havaittavissa pienintä varjoakaan kerronnallisista kömpelyyksistä, kuten ontuvasta dialogista tai yleensäkin ontuvasta tarinan kerronnasta. Nämä lienevät jossakin määrin myös makuasioita, mutta kyllä kerronnallisissa tyyleissä on eroja, seikka joka osaltaan vaikuttaa myös siihen toimiiko kertomus kokonaisuutena vaiko ei. Viides tuuli toimii kokonaisuutena erinomaisen hyvin. Kertomus on myös kirjoitettu kauniisti – monta kertaa tuli Tove Janssonin Muumikirjat mieleen kun mietin kirjoitustyyliä. Kertomus on kirjoitettu ikään kuin laulavalla tavalla. Lisäksi lauseet ovat sellaisia, että niiden äärelle on välillä pakko pysähtyä. Ne vaativat pysähtymään ja miettimään.

Tarinan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Sawana toimii minäkertojana, ja vaikka lukija välillä luulee tuntevansa hänet, paikka paikoin syntyy kuitenkin tuntemuksia siitä, että tyttöä ei tunne laisinkaan. Sama pätee muihin henkilöhahmoihin. Välillä niitä pääsee hyvinkin lähelle, ja välillä ne tuntuvat olevan valovuosien päässä. En osaa selittää mistä tämä tunne syntyi, mutta se oli mielenkiintoinen. Hiljaisuus lienee yksi tuntemuksen syntyyn vaikuttavista seikoista – henkilöhahmot miettivät asioita paljon, esim. miten sanoa jotakin, ja etenkin sitä mitä ylipäänsä on tarpeellista sanoa. Joskus ei välttämättä tarvitse tai pidä sanoa mitään.

Pitäen silmällä sitä fantasiakirjallisuuteen liittyvää termistöä, jota jokin aika sitten esittelin täällä, Viidennen tuulen kohdalla voidaan lähteä liikkeelle siitä, että kertomuksen maailma edustaa niin sanottua "suljettua sekundaaria maailmaa". Viidennen tuulen maailma on itseriittoinen sekundaari maailma, jolla ei ole yhteyttä primaariin maailmaan. Primaaria maailmaa ei kerronnassa edes ole.

Minua kiinnosti Viidennessä tuulessa erityisesti se, kuinka tarinan fantastinen olemus ikään kuin häivytetään taka-alalle: Sawana on tyttö, jolla on kuulemisen lahja. Olennaista on se, että tyttö pystyy näkemään ja kuulemaan jotakin sellaista, jota suurin osa ihmisistä ei näe tai kuule. Matka jolle tyttö lähtee, perustuu osittain tälle seikalle. Matka ja sen tekeminen nousee kuitenkin jossakin vaiheessa kuulemisen lahjaa tärkeämmäksi asiaksi tytölle, ja suuri osa kertomuksesta keskittyykin matkan tekoon, paikasta toiseen siirtymiseen. Henkilöhahmot jotka tarinassa esiintyvät, Sawana mukaan lukien, esitetään siten kuin he eläisivät meidän maailmamme kaltaisessa maailmassa, ehkäpä vain satoja tai tuhansia vuosia sitten. Tarinassa ei ole mm. "örkkejä, velhoja ja noitia", joita vastaan pitäisi taistella.

Otan asian esille sen vuoksi, että olen tietoinen siitä tietynlaisesta "velhomaisesta" leimasta, joka fantasiakirjallisuuden ylle helposti ilmestyy, ja haluan painottaa että kaikki fantasiakirjallisuus ei ole samanlaista. Erityisellä ilolla painotan asiaa tällä kertaa, koska Viidennen tuulen kohdalla on kysymys korkeatasoisesta kotimaisesta fantasiakirjallisuudesta, jossa kirjailija on luonut oman itsenäisen fantasiamaailman hyvin realistisine puitteineen. Kertomuksen maailma muistuttaa lähinnä keskiaikaista maailmaa, jossa matkustetaan kävellen, hevoskyydillä tai laivoilla, ja on siinä mielessä tyypillinen fantasiakirjallisuuden maailma, mutta kuitenkin myös realistinen.

Jos pitäisi lokeroida asioita, voisi kai karkeasti yleistää, että fantasian kohdalla on olemassa erilaisia alalajeja, jotka yhdistyvät kattoterminä toimivan fantasia-sanan alla. Tolkien-tyyppisen fantasian voinee eritellä erääksi alalajikseen, jonka edustajia on ollut mm. David Eddings, ja nykyään Christopher Paolini järkyttävillä Tolkien apinoinneillaan (ikävää sanoa näin, mutta se on kuitenkin totta), joita edustaa mm. Tammen julkaisema Eragon. Harry Potter –sarjan kirjat edustanevat ns. noita-velho-fantasiaa, joka eroaa tolkienilaisesta fantasiasta mm. siten, että Pottereissa liikutaan maailmojen välillä – on olemassa sekä jästien maailma että noitien ja velhojen maailma, joka on jästeille eli meille tavallisille ihmisille näkymätön. Tolkienilainen fantasia käsittääkseni edustaa Viidennen tuulen kaltaista suljettua maailmaa. Siitä en ole aivan varma, onko tolkienilainen fantasia sama asia kuin ns. "miekka ja magia" –tyyppinen fantasia, jota käsittääkseni edustaa mm. Margaret Weissin ja Tracy Hickmanin aikanaan kirjoittama alkuperäinen Dragonlance –sarja.

Harry Potterin kanssa lukisin siinä mielessä samaan sarjaan Diana Wynne Jonesin teosten kanssa, että niiden Wynne Jonesin tarinat rakentuvat usein samalla periaatteella kuin Potterit – on olemassa eri maailmoja, lukuisia eri maailmoja – joiden välillä liikkuminen on täysin normaalia. Toisissa maailmoissa noituus ja velhous on täysin normaalia, mutta löytyy myös maailmoja joissa mitään sellaista ei esiinny. Itse asiassa kun ensimmäisen kerran luin Harry Potteria, oli mielleyhtymä Diana Wynne Jonesin Noidan veljeen (kirjoitettu 1970-luvulla) niin voimakas, että plagiointi tuli mieleeni väkisin. Mutta ensimmäisen Potterin jälkeen Potterin tarina lähti kehittymään niin eri suuntaan, että tällaiset ajatukset hävisivät. Ja onhan toki luonnollista saada/ottaa vaikutteita kirjallisuudesta, että eipä asiasta sen enempää. Mainitsin tämän vain lähinnä sen vuoksi, että reaktioni ensimmäiseen Potteriin ja sen mahdolliseen suhteeseen Wynne Jonesin Noidan veljeen oli niin voimakas, että se on jäänyt kirkkaana mieleen. Lisäksi mainitsen asiasta sen vuoksi, että Wynne Jones on ehdottomasti eräs lempikirjailijani, ja mielelläni aina mainostan hänen teoksiaan. ;)

Jos asiaa oikein lähtisi tutkimaan, fantasiakirjallisuudesta löytyisi varmasti paljon eri suuntauksia. Esim. Robert Jordanin Ajan pyörä -sarja, sekä George R.R. Martinin kirjoittama saaga Jään ja tulen laulu edustanevat enemmänkin aikuisten fantasiakirjallisuutta sekä ns. pitkää tarinan kerrontaa. Molemmissa sarjoissa on paljon osia, ja yksi yksittäinen kirja on alkukielellä englanniksi noin 600-700 sivua pitkä. Sitten löytyy Terry Pratchett, jonka tuotannosta en juurikaan osaa sanoa mitään, koska en ole sitä lukenut, mutta käsittääkseni Pratchett ei aivan perinteistä "miekka/magia" –fantasiaa kirjoita.

Fantasiakirjallisuuden merestä löytyy muutamia kirjailijoita, jotka muodostavat ikään kuin omia saarekkeitaan kirjoittamillaan teoksillaan. Ursula K. LeGuinin Maameren tarinat kuuluvat mielestäni ehdottomasti tähän sarjaan, vaikkakin Maameren tarinoista voidaan varmasti käydä loputon keskustelu lukeutuvatko ne loppujen lopuksi aikuisten vaiko lasten ja nuorten fantasiakirjallisuuden puolelle. Susan Cooper on selvästi suunnannut etenkin Pimeä nousee –sarjansa lapsille ja nuorille, ja tämän sarjan laskisin omaksi saarekkeekseen fantasian meressä LeGuinin lailla. Cooperin taito kirjoittaa vaikeistakin moraalisista kysymyksistä lapsille ja nuorille siten, että lukija tajuaa etteivät asiat aina voi olla mustavalkoisesti "joko-tai" –asioita, on mielestäni häikäisevä. Samoin Cooperin taito hyödyntää historiaa ja mytologiaa hänen teksteissään nimenomaan tarinaa tukevalla ja vahvistavalla tavalla on suorastaan kadehdittavaa.

Olen tainnut tästä aikaisemminkin mainita, mutta mainitsenpa uudelleen: Suomessa tällaisia LeGuinin tai Cooperin kaltaisia fantasian osaajia on mielestäni harvassa, mutta jokunen löytyy. Tove Jansson kuuluu tähän kategoriaan ehdottomasti Muumi-kirjoillaan, samoin Sari Peltoniemi, ja  mielestäni myös Päivi Honkapää Viides tuuli –teoksellaan. He kaikki ovat kirjoittaneet "erilaista" fantasiaa, joka ei missään nimessä sovi perinteisen fantasiagenren määritelmiin, ja omalla tavallaan kuljettaa ja kehittää genreä eteenpäin. Ennen kaikkea näiden kirjoittajien teksteissä tulee esille jotakin sellaista määrittelemätöntä elämään ja olemiseen liittyvää asiaa, irrallisia sanoja ja pieniä oivalluksia, jotka esiintyvät toisista erillään, mutta jotka irrallisinakin tuntuvat tärkeiltä, ja etenkin jossakin vaiheessa kokonaisuuden muodostaessaan herättelevät lukijaa havahtumaan "siihen mikä on tärkeää". Niin käsillä olevassa tarinassa kuin elämässä yleensäkin.

Kuten jossakin vaiheessa tässäkin blogissa on mielestäni ollut puhetta, nykyään on olemassa myös termi spekulatiivinen fiktio, jota monet nykyään käyttävät fantasia- tai tieteiskirjallisuudesta puhuessaan. Sari Peltoniemen teksteistä voisi varmasti puhuakin spekulatiivisena fiktiona, mutta termiviidakon sekavuuden vuoksi viittasin niihin tässä fantasiakirjallisuuden nimellä.

Päivi Honkapään Viides tuuli oli kiinnostava myös sen vuoksi, että se toisaalta edustaa perinteistä fantasiaa, mm. "questin" eli päähenkilön suorittaman matkan kautta, joka on hyvin tyypillinen perinteisessä, mm. tolkienilaisessa fantasiakirjallisuudessa. Tämän matkan aikana päähenkilö oppii mitä erilaisimpia asioita, kehittyy ihmisenä (= henkilöhahmona), sekä yleensä tutustuu avaraan maailmaan, ja monesti myös valmistautuu hänelle varattuun kohtaloon. Viidennen tuulen osalta toteutui matka ja oppiminen, mutta avointa loppuratkaisua toteutettaessa lukija voi vain miettiä mitä Sawanasta joskus tulee. Minusta avoimen tyyppinen loppuratkaisu sopi tarinaan hyvin, tosin pääasiassa sen vuoksi koska tietyt asiat kuitenkin saatettiin päätökseen, ja lukija sai tietää kuinka niiden suhteen kävi.

Piti tällä kertaa kirjoittaa Päivi Honkapään kirjasta Viides tuuli, mutta tulipa muutos suunnitelmiin: onnekkaan sattuman johdosta pääsin kuin pääsinkin katsomaan ja kuuntelemaan Savonlinnan Kirjoittajayhdistys Akselin järjestämää kirjallisuustapahtumaa Savonlinnan pääkirjastossa, jossa oli kirjailijavieraana Anne Leinonen. Matti Myöhäisenä saavuin paikalle, mutta ehdinpä kuitenkin. Seuraavassa subjektiivisesti värittynyt, monimutkaisista lauseistaan huolimatta referaatin tapainen kirjoitelma kirjallisuusiltamasta.

Olen ihan täpinöissäni koko jutusta monestakin syystä: en juurikaan käy missään tällaisissa tapahtumissa (etenkin kirjailijavierailuja olen vältellyt ihan tietoisesti), minkä vuoksi tämä tapahtuma tuntui erityisen mukavalta – eräänlainen uutuuskokemus. Iloa tapahtuma herätti sen vuoksi, että aina silloin tällöin tunnen sydämessäni piston vanhan kotikaupungin puolesta – entisaikoina Savonlinna oli vireä kulttuurikaupunki, jossa kävi vieraita keisarilliselta Venäjältä saakka. Nykyään kaupunki uinuu ruususen (piikikästä?) unta etenkin talvisin, herätäkseen kesäkuukausina hetkeksi eloon, vain nukahtaakseen taas uudestaan syksyn saapuessa. Pistos sydämessä johtuu lähinnä siitä, että vanhoihin aikoihin verrattuna kaupungin uinuva elo tuntuu nykyisen ulkopaikkakuntalaisen silmissä etenkin talvisin totisesti piikikkäältä unelta (mm. työttömyyden, muuttotappion ja etenkin hiljaisten katujen myötä), sekä siitä, että kaupunki hiljenee vuosi vuodelta enemmän syksyn koittaessa – vaikkakin vireyden ylläpito yrityksiä on viime vuosina talvikuukausinakin ollut selvästi ilmassa mm. erilaisten kulttuuritapahtumien ja talviturismin myötä.

Tämän iltainen kirjallisuustapahtuma tuntui suorastaan "kamalan ihanalta" siinä mielessä, koska se oli konkreettinen todiste siitä, että kaupunki elää, sykkii ja hengittää talvellakin - myös kirjallisuuden merkeissä (oopperaa kaupunki hengittää kesällä). Kaikkein eniten iloitsin siitä, että tapahtuman aiheena oli nimenomaan tieteiskirjallisuus – oma lempilapseni kirjallisuuden kentällä, joka monesti tuntuu jäävän kaiken kirjallisuuden jalkoihin, koska yleismaailmallinen ajattelutapa on ilmeisesti useimmiten (ainakin ollut) se, että tieteiskirjallisuus ei ole "oikeaa vakavasti otettavaa kirjallisuutta". Tämä kriitikko on nyt karkea, ja toteaa kauniilla suomen kielellä tällaisen puheen olevan paskapuhetta. Vaan lienee muutoksen hitaat tuulet puhaltelemassa kirjallisuuden kentällä, kun tieteiskirjallisuus tuntuu vähitellen nousevan lapsipuolen asemasta, ja ottavan sille laillisesti kuuluvan paikkansa muiden kirjallisuuden lajityyppien joukossa. Kirjailija Leinonen mainitsi tästä asiasta konkreettisena esimerkkinä Johanna Sinisalon Finlandialla palkitun teoksen Ennen päivänlaskua ei voi.

Minusta tapahtuma oli erittäin mukava myös siitä syystä, että se oli niin sanotusti pieni ja lämminhenkinen. Paikalla oli toistakymmentä henkeä, jotka kaikki katsoa napittivat kirjailija Leinosta tämän esittäessä asiaansa, eli kertoessaan skifistä (skifi = tieteiskirjallisuutta á la Savonlinnan murre, joka kuuluu savon murteisiin, mutta murrealueissa tunnetaan virallisesti omana murrealueenaan, eli Savonlinnan seudun rajamurteena. Kielitieteilijä Marjatta Palander on jopa kirjoittanut asiaa käsittelevän kirjan). Tosin puheen pääpaino oli enemmänkin käsitteessä spekulatiivinen fiktio, millä nimellä tieteiskirjallisuuteen nykyään monesti viitataan. Läsnäolijoiden ikäjakauma oli laidasta laitaan, siellä istuivat vanhat ja nuoret sulassa sovussa. Aivan nuorimmaiset, ne tontun kokoiset, olivat vähän kärsimättömiä ja hakivat äitinsä pois ennen tilaisuuden loppua.

Kun jälkikäteen mietin tilaisuuden saldoa, oli mielessä päällimmäisenä tunne siitä, että skifi itse asiassa jäi pikkuinen taka-alalle, mutta itseäni tämä seikka ei haitannut lainkaan. Pääasia että kirjallisuudesta yleensäkin puhutaan. Tämä tunne saattaa johtua myös siitä, että jostakin syystä omassa mielessäni vaikuttaa elävän hyvinkin voimakkaasti perinteisempi tieteiskirjallisuuden käsite, joka jakautuu kahteen pääkategoriaan, eli ns. hardcore-scifiin ja myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Näiden kahden kategorian välinen ero on käsittääkseni lähinnä se, että "hc-scifissä" pääpaino on tieteellä ja teknologialla, ja myöhemmässä tieteiskirjallisuudessa näkökulmat ovat enemmänkin psykologisia. Anne Leinosen puheet spekulatiivisesta fiktiosta koin mielenkiintoisina, koska olen vierastanut termiä aika lailla – johtuen lähinnä siitä, että en ole ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Nyt käsite alkaa pikku hiljaa avautua.

Oli myös kiinnostavaa kuulla kirjailijan työstä yleensäkin, ja tämä taisikin kiinnostaa yleisöä eniten –ainakin päätellen kirjailijalle esitetyistä kysymyksistä. (Mm. Kirjoittaako kirjailija oman elämänsä kokemuksista kuinka paljon teksteissään? Laittaako hän itseään "peliin" kirjoittaessaan tekstiä? Onko siinä eroa kun kirjoittaa lapsille tai aikuisille suunnattua tekstiä?)

Etelä-Savon sanomalehdet saivat pikkuisen siivun (ja sivalluksen – ainakin mentaalisen sellaisen) keskustelusta siinä mielessä, että kulttuurisen tarjonnan vähyys, etenkin kirjallisuutta käsitteleviä juttuja silmällä pitäen, sekä Länsi- että Itä-Savon osalta tuli esille. Tässä vaiheessa Itä-Savon toimittaja ilmoittautui läsnä olevaksi, joten voinee olettaa, että kirjallisuusiltamasta on lähitulevaisuudesta juttu Itukassa. Hienoa! Soitin jo mummolle ja pyysin ottamaan lehden talteen sitten kun se ilmestyy. ;)

Kirjasto sulkeutui kello 19, mutta tilaisuus jatkui lähemmäksi puolta kahdeksaa. Aika meni kuin iltamissa, minusta kaikki oli kauhean kiinnostavaa: tuli tunne siitä, että oma elämänpiiri on kovin pieni, ja että on syytäkin alkaa avartaa maailmaa vaikka sitten käymällä tällaisissa tilaisuuksissa. Olisi kiinnostanut kovasti myös se, kuinka muut läsnäolijat suhtautuivat skifiin, mutta sitä en rohjennut kysyä. Muutaman kerran sentään sain suuni auki, vaikka puhe tahtoi vähän änkytyksen puolelle mennäkin – en ole "puhuja/esiintyjä", ja aina jos aukaisen suuni tuon kaltaisissa tilaisuuksissa, tahtovat sanat mennä väkisinkin sekaisin. Suurin syy siihen, että välttelen kaikenmoisia yleisötilaisuuksia lienee jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko/ahdistus, koska en yksinkertaisesti kestä isoissa väkijoukoissa olemista. Siksi uskaltauduinkin tänään paikalle, koska ajattelin, että tässä tilaisuudessa tuskin satoja katsojia/kuulijoita paikan päälle ilmaantuu, vaikka se ehkä tilaisuuden järjestäjän kannalta olisikin toivottavaa. Tällaiset fiilikset ovat myös yhtenä isona syynä siihen, että kökötän omassa karhunpesässäni lukemassa ja kirjoittamassa (en fiktiota), ja mm. pidän blogia: kirjoittamalla on helpompi ilmaista ajatuksiaan, ja ajatus (ainakin toivon mukaan) tulee vähän selkeämmin ulos kuin mitä elävän elämän sosiaalisissa tilanteissa etenkin ventovieraita ihmisiä ensi kertaa tavatessa. Sivusta seuraajan rooli sopii minulle.

Olen tähän mennessä vältellyt kirjailijavierailuja tai tapahtumia myös siitä syystä, että suhtaudun kritiikkien kirjoittamiseen vakavasti, ja haluan jatkaa kritiikkien kirjoittamista vielä tulevaisuudessakin. Olen ajatellut jotakuinkin sen suuntaisesti, että jos saan "liikaa" kontakteja kirjailijoihin, en enää pysty objektiivisesti kirjoittamaan heidän kirjoittamistaan kirjoista. Oman kritiikin kirjoittamiseni eräänä peruslähtökohtana toimii se seikka, että jos olen jäävi kirjoittamaan jonkun henkilön kirjasta kritiikkiä, en sitä silloin tee. Tahtoo sanoa että "parhaan kaverin kirjoittamasta kirjasta" ei tulisi mieleenkään kirjoittaa kritiikkiä ja yrittää myydä sitä johonkin lehteen, koska se ei todellakaan olisi asiallinen tapa toimia.

Anne Leinosen kirjailijavierailu oli kuitenkin niin positiivinen kokemus, että on paljon mahdollista, että löydän itseni tulevaisuudessa monenmoisesta tapahtumasta. Ironistahan tässä vierailussa on se – kuten hyvä ystäväkin puhelimessa korvaani naureskeli – että Tampereella, jossa tällaisia tapahtumia lienee pilvin pimein, en koskaan käy missään. Ja sitten löydän itseni Savonlinnasta, jonne pitää erikseen lähteä autolla. Mutta näin se menee. Koti on kuitenkin koti, vaikka siellä ei asuisikaan. Aina ajatuksissa siitä huolimatta.

Aivan kerta kaikkiaan mahtavaa, että tällaisia tilaisuuksia järjestetään – myös pienemmillä paikkakunnilla. Ja jos oikein ymmärsin, Kirjoittajayhdistys Akseli toimii aktiivisesti, ja on järjestänyt vastaavia tilaisuuksia aikaisemminkin. Olin niin omissa mietteissäni, että minulta meni ohi mitä Risto Isomäestä puhuttiin, mutta ymmärsin että hänkin olisi ollut kirjoittajayhdistyksen vieraana vastaavassa tilaisuudessa. Ja että vielä tieteiskirjallisuuden teemallakin näitä tilaisuuksia järjestetään, sepäs vasta sydäntä lämmittää!