Fantasian määritelmistä

Tämän blogimerkinnän tarkoitus on luoda pohjaa sille, mitä toivon mukaan on jatkossa tulossa. Kun jatkossa mahdollisesti puhun fantasiakirjallisuuden yhteydessä tietyistä, tässä blogimerkinnässä esiin tulevista käsitteistä, voin viitata tähän merkintään joutumatta joka kerran kirjoittamaan määrittelyjä ja termistöä uudestaan.  :)

Kun puhutaan kirjallisuuden eri lajityypeistä eli genreistä, on hyvä tietää mistä puhutaan. Alla erilaisia fantasiakirjallisuuden määrittelyjä, silmällä pitäen lähinnä lukijoita, keitä kiinnostaa fantasiakirjallisuus, mutta ketkä eivät juurikaan tunne genreä (=mahdollista termistöä ja mitä fantasiagenrellä tarkoitetaan).

En tiedä kuinka yleisessä käytössä alla olevat termit ja määrittelyt ovat. Ymmärtääkseni monet termeistä ja määrittelyistä juontavat juurensa kirjallisuustieteelliseen tutkimukseen, ja sitä kautta ne ovat tulleet itselleni tutuiksi. Toisaalta olen myös ymmärtänyt, että genren harrastajat kehittävät ja ovat kehittäneet sekä termistöä että lajityyppien määrittelyä, joka on sitä kautta levinnyt laajemmalti. Kuinka eritellä/erotella tieteellisessä tutkimuksessa kehittynyt termistö ja lajin määrittely, ja alan harrastajien termistö&lajin määrittely, sitä en tiedä. En tiedä myöskään sitä, olisiko potentiaalisella erottelulla mitään merkitystä. Pääasia, että fantasiaa kirjoitetaan ja luetaan.

Edellisiä blogimerkintöjä silmällä pitäen alla tulee myös jonkin verran selvennystä sadun käsitteeseen, lähinnä sitä kautta kuinka kirjallisuudentutkija määrittelee sadun ja fantasiakirjallisuuden välisen eron.

Alla oleva teksti on suoraa lainausta Maria Ihosen artikkelista Lasten ja nuorten fantasian kerronnalliset keinot, teoksessa Fantasian monet maailmat, BTJ 2004. Maria Ihonen on kirjallisuudentutkija Tampereen yliopiston Taideaineiden laitoksella.

Toim. huom.: Ihonen puhuu artikkelissaan nimenomaan lasten ja nuorten fantasiasta. On siis huomattava, että kirjallisuudentutkimuksessa, ja ilmeisesti myös alan harrastajien parissa, erotellaan lasten ja nuorten sekä aikuisten fantasiakirjallisuus toisistaan – tai on alettu erotella viime vuosien aikana, vaikkakin kustantajat eivät käsittääkseni tätä eroa juurikaan tee: fantasiakirjallisuus leimataan edelleen lapsille ja nuorille kirjoitetuksi, vaikka monet aikuisetkin lukevat fantasiaa. Ihonen puhuu artikkelissaan jonkun verran siitä, kuinka ja miten erotella lasten ja nuorten sekä aikuisten fantasiakirjallisuus toisistaan, mutta en mene perehdy siihen sen enempiä tässä, koska haluan keskittyä fantasiakirjallisuuden määrittelyyn. Mikäli teitä lukijoita kiinnostaa esim. tieteellinen näkökulma Philip Pullmanin Universumien trilogian osaan 1, Kultainen kompassi, Ihonen käsittelee teosta tarkemmin artikkelissaan.

Fantasia on saanut lastenkirjallisuudessa omia ilmenemismuotoja ja traditioita. Sen juuret ovat kansan- ja taidesadussa, ja edelleenkin lastenfantasia on joissakin tapauksissa sadun rinnakkainen muoto. On määrittelykysymys, onko Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli satu vai fantasiakertomus. Fantasiamäärittelyä puoltaa voimakkaasti se, että kirjassa on siirtymiä maailmasta toiseen. Lindgrenin kerrontatyyli ja tunnelma taas viittaavat voimakkaasti taidesatuun.

Satu perustuu perinteisiin kerrontamuotoihin. Se on ollut muuttuvaa kansanperinnettä, jonka tekijästä ei ole tietoa. Sadussa esiintyvät taiat, ihmeet ja taikakalut ovat siirtyneet usein melko sellaisinaan myös fantasiaan, mutta fantasiassa nämä elementit rakentavat erityistä fiktiivistä maailmaa. Sadun maailma on epämääräinen satuaika ja –paikka kuningaskuntineen ja metsineen. Yliluonnolliset tapahtumat ovat niissä ympäristöstä riippumattomia ja niiden esiintymistä ei ohjaa sen kummemmin logiikka kuin kaikissa saduissa toistuvat asiat, kuten lukujen kolme ja seitsemän esiintyminen.

Fantasiassa luotu miljöö ja aika sekä toisaalta yliluonnolliset tapahtumat muodostavat ykseyden. Jokainen fantasiakertomus, olipa se lyhyt novelli tai loputon kirjasarja, ottaa lukijan mukaan uudenlaisen maailman luomistilanteeseen.  Ei voikaan edetä "olipa kerran" -aloituksesta "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun"-lopetukseen vaan toiminnan edellytyksiä ja mahdollisuuksia täytyy lähteä rakentamaan sitä mukaa, kun vastaan tulee tietoa siitä, mikä tässä tarinassa on todellisuuden kaltaista ja mikä taianomaista ja millä tavalla. (S. 76)

Fantasian monista määritelmistä on laaja määritelmä minulle läheisin: kerronnassa on mukana jotakin yliluonnollista, arkitodellisuuden kannalta mahdotonta. Tällä maagisella elementillä on oltava kerronnassa selkeä funktio. Fantastisuus toimii ilmaisuvälineenä herättäessään ihmetystä normaalissa realistisessa ympäristössä. Fantastisuus voi myös olla perusta toisenlaiselle maailmalle, jolloin sen ensimmäinen tehtävä on lumota lukija outoudella, minkä jälkeen tulevat muut ilmaisumahdollisuudet. (S. 78)

Laajasta määrittelytavastani johtuen joudun jakamaan fantastisen kirjallisuuden alalajeihin. Jaotteluja voi olla monenlaisia, mutta esittelen tässä lastenkirjallisuuden käytäntöjen kannalta hyödyllisimmän jaottelun, joka on laajennus yleisesti esitettyyn high ja low fantasy -dikotomiaan. High fantasy eli 'korkea fantasia' on nimitys, joka viittaa mielikuvitusmaailmaa kuvaavaan kerrontaan. Low fantasy eli 'matalalla fantasialla' tarkoitetaan sellaista kerrontaa, jossa yliluonnollisuutta ilmenee realistiseksi kuvatussa ympäristössä. Termit herättävät usein närkästystä, koska ne vaikuttavat arvottavilta, mutta sellaisiksi niitä ei kannata käsittää.

Lasten fantasian historia osoittaa, että on aiheellista erottaa edellisten lisäksi kolmaskin tyyppi. Kun kerronnassa esiintyy kaksi todellisuutta, realistinen maailma ja fantastisia lakeja noudattava maailma, ei niitä voida kutsua kummallakaan yllämainituista termeistä. Maria Nikolajeva on kehittänyt J.R.R. Tolkienin sekundaarin maailman käsitteestä tähän ratkaisun. Tolkienilla primaari maailma tarkoittaa sitä todellisuutta, jossa lukija on, ja sekundaarilla kirjailijan luomaa ihmeellistä maailmaa, johon lukija eläytyy siinä määrin, että pitää sitä uskottavana. Nikolajeva kutsuu fiktion sisällä olevaa realistista maailmaa primaariksi, jolloin päästään seuraavaan kolmijakoon.

1. Suljettu sekundaari maailma. Itseriittoinen sekundaari maailma, jolla ei ole yhteyttä primaariin maailmaan. Primaaria maailmaa ei kerronnassa edes ole.
2. Avoin sekundaari maailma. Sekä primaari että sekundaari maailma ovat läsnä tekstissä ja niiden välillä on yhteys. Yhteys, portti voi olla vaatekaappi taulu, peili, lento halki ilman tms.
3. Vihjattu sekundaari maailma. Sekundaari maailma ei varsinaisesti esiinny tekstissä, mutta tunkeutuu primaariin maailmaan tavalla tai toisella. Yliluonnollisten asioiden ilmeneminen aiheuttaa lukijassa ja henkilöissä hämmennystä ja jatkuvaa pohdintaa siitä, onko kerronnan esittämä todellisuus ymmärrettävä rationaaliseksi vai maagiseksi.

Tämän rakenteellisen jaon avulla voi tarkastella sitä, miten voimakkaassa roolissa yliluonnollinen on kerronnassa. Suljettu fantasiamaailma perustuu kokonaan toisenlaisille mahdollisuuden laeille kuin lukijan todellisuus. (S. 82)

Avoin fantasiamaailma on hyvin tavallinen lastenfantasian perinteessä. Tämä fantasian muoto on tapa yhdistää realistinen ja fantastinen kuvaus samaan kerrontaan. Lapsesta hänen normaalissa elämässään annetaan yleensä realistisesti vakuuttava kuvaus. (S. 83) (Toim. huom.: Ihonen puhuu suljetusta ja avoimesta fantasiamaailmasta, mutta käsittääkseni hän viittaa määrittelemiinsö suljettuun ja avoimeen sekundaariin maailmaan.)

Vihjattu sekundaarimaailma on merkityksen muodostamisessaan mielestäni lähellä runoutta. Realistisessa todellisuudessa ilmenevät yliluonnolliset tapahtumat kytkeytyvät päähenkilön elämään tavalla, joka syventää päähenkilön sisäisten prosessien kuvausta. (S. 85)

Fantasiakirjallisuudesta ja yleensäkin kirjallisuuden eri lajityypeistä puhuttaessa on syytä muistaa, että eri kirjallisuudentutkijoilla, lajityyppien harrastajilla ja yleensäkin lukijoilla on erilaisia näkemyksiä eri genreistä ja siitä mitä genret pitävät sisällään. Valitsin tähän Maria Ihosen määritelmiä ja näkemyksiä, koska hän kirjoittaa suomeksi (ikävää kirjoittaa suomen kieliseen blogiin suomalaisille lukijoille pitkiä pätkiä tieteellistä tekstiä esim. englanniksi), ja koska Maria Ihonen määrittelee fantasiakirjallisuuden selkeällä tavalla käyttäen hyväkseen fantasiakirjallisuuden perustutkimusta. On kuitenkin huomattava, että eri ihmiset näkevät genren eri tavoilla, ja etenkin se, että eri maissa fantasiakirjallisuuden perinne on kehittynyt eri tavoilla, mistä johtuen lajin määritelmät saattavat erota toisistaan.

Esimerkiksi teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (Toim. Vesa Sisättö. BTJ Kirjastopalvelu 2003. Helsinki) määritellään fantasiakirjallisuutta seuraavalla tavalla:

Fantasiakirjallisuus on itsenäinen kirjallisuuden lajityyppi, joka voidaan määritellä teoreettisesti tai historiallisesti. S.5

Fantasiakirjallisuuden tutkimuksessa on karkeasti ottaen kaksi koulukuntaa: anglosaksinen ja romaaninen. S. 6

Anglosaksiseen koulukuntaan voidaan lukea amerikkalaisen tutkijan C.N. Manloven paljon siteerattu fantasiakirjallisuuden määritelmä:

Fantasia on fiktio, joka herättää ihmeellisyyden tunteen ja sisältää olennaisena ja palauttamattomana elementtinä yliluonnollisia tai mahdottomia maailmoja, olentoja tai objekteja, joiden kanssa tarinan kuolevaiset henkilöhahmot tai lukija ovat ainakin osin ystävällisissä suhteissa. S. 6 (Manlove, Colin N.: "On the Nature of Fantasy". Teoksessa Aesthetics of Fantasy Literature and Art. Toim. Roger C. Schlobin. University of Notre Dame Press, 1982)

Tämän tyyppinen määritelmä pyrkii erottamaan fantasiakirjallisuuden sen lähilajityypeistä, kuten kauhu- ja tieteiskirjallisuudesta. S. 6 (Toim. huom.: kyseessä siis yllä mainittu Colin Manloven määritelmä)

Romaanisen koulukunnan kuuluisimpia edustajia on bulgarialaissyntyinen, mutta Ranskassa vaikuttava Tzvetan Todorov. Hän on suorittanut teoriassaan jaon outoon, fantastiseen ja ihmeelliseen kirjallisuuteen. Näistä kolmesta lajista Todorovin mielenkiinto kohdistuu erityisesti fantastiseen kirjallisuuteen. Tässä lajityypissä teoksen lukija, ja yleensä myös päähenkilö epäröivät sen välillä, ovatko tekstissä esiintyvät yliluonnolliset tapahtuvat todellisia vai eivät. Lisäksi yliluonnollisilla asioilla ei saa olla poeettista tai allegorista tulkintaa. S. 7

Kahden koulukunnan perusero on siinä, että ne käsittelevät lopultakin hieman eri kirjallisuutta. Todorovin teoriaa käytetään paljon muun muassa maagisen realismin tutkimuksessa ja etenkin romaanisella kielialueella. Anglosaksinen koulukunta on taas keskittynyt englanninkielisen populaarin fantasiakirjallisuuden tutkimiseen. S. 7

Lopuksi vielä fantasiakirjallisuuden tutkimuksesta. Käsittääkseni perustavanlaatuista tutkimusta fantasian saralla on tehnyt Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja The Magic Code (1988) on kattava tutkimus fantasiakirjallisuudesta nimenomaan kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta. Toinen alalla tutkimusta tehnyt henkilö on Rosemary Jackson, jonka teokseen Fantasy, literary subversion (1981) näkee usein viitattavan alan tutkimuksessa. On huomattava myös J.R.R. Tolkien teos Tree and Leaf, jossa Tolkien kuuluisassa On Fairy-stories -esseessään pohtii mm. fantasiakirjallisuuden olemusta.

Aivan lopuksi lienee syytä vielä mainita, että viime aikoina fantasia ja tieteiskirjallisuuden rinnalle on noussut käsite spekulatiivinen fiktio. Koen termin ongelmallisena siinä mielessä, että käsittääkseni sillä välillä viitataan kirjallisuuteen siten, että fantasia ja tieteiskirjallisuus lukeutuvat spekulatiivisen fiktion pariin, ja välillä siten, että spekulatiivinen fiktio muodostaa oman genrensä. Spekulatiivisen fiktion määritelmä on parhaimmillaan erittäin hämärä, mikä luo hämmennystä lajityyppien määrittely-yrityksiä silmällä pitäen. Sitä, onko termiviidakolla ja genremäärittelyillä lukijan kannalta mitään merkitystä, siis lukijan joka ei ole kirjallisuudentutkija, vaan haluaa lähinnä nauttia fantasiasta ja muista kirjallisuuden lajityypeistä, en tiedä.