Emma Gloria ja Kalamaran varjo oli vuoden 2006 Finlandia Junior –palkintoehdokas. Seuraavassa muutamia mietteitä teoksesta.

Kirjan takakansiteksti kertoo seuraavaa:

Emma Gloria Mustelin ja hänen isoveljensä Viggen jäävät kahdestaan kotiin, kun heidän äitinsä lähtee Roomaan isoparran kanssa. Koulussa Emma on yksinäinen, ja luokan arkkienkelitkin erottavat hänet kerhostaan heti joululoman jälkeen, kun kampaaja on leikannut Emmalle pottakampauksen. Onneksi Emmalla on yksi ystävä, Cecilia, jonka kanssa hän voi jakaa salaisimmatkin ajatuksensa. Emmalla ja Cecilialla on salakieli, ja he keräävät omia sanoja. Mutta aina sanatkaan eivät auta. Elävät olenteet mellastavat olohuoneessa ja Kalamaran varjo näkyy eteisen peilissä. Juuri nyt rajat maailmojen välillä ovat vartioimattomia. Kaikkialla on reikiä ja säröjä, joiden kautta pääsee toiselle puolelle – tai sieltä tälle puolelle…

Emma Gloria on minäkertoja. Äiti sanoo Emma, mutta isä halusi Glorian, joten siitä syntyi Emma Gloria. Emma Gloria on sovintolapsi, ja nimi on sovinnon ele, vaikka loppujen lopuksi isä muuttikin pois.

Emmalle toinen puoli on hyvin todellinen. Paha kyllä se häiritsee tämän puolen elämää jonkin verran, kuten esimerkiksi koulunkäyntiä. Kun äiti lähtee Roomaan, Emma jää veljensä kanssa kahdestaan, ja koulunkäynnin laita onkin silloin vähän niin ja näin. Koska toisella puolella on tärkeämpiä asioita hoidettavana. Kuten Kalamara, se Iso ja Vaarallinen asia, josta ei oikein saa selvää mikä se on, mutta joka kuitenkin pitäisi jollakin lailla hoidella. Josta pitäisi päästä eroon, koska mitään hyvää se ei ainakaan ole. Toisesta puolesta kertovat pätkät on kirjoitettu kursiivilla, joten ne erottuvat hyvin muun tekstin seasta. Tekstin seassa on välillä runonpätkiä ja välillä laulunpätkiä – esimerkiksi levysoittimeen junnaamaan jääneen levyn sanoja.

Emmalla on myös vähän sellainen ongelma, että hän ei oikein ymmärrä mitä varten koulua pitäisi käydä. Koulun alussa ongelmaa jonkun verran pahensi se, että Emma ei oikein osannut suomea.

Emma keräilee ystävänsä Cecilian kanssa sanoja. Myös koulumatkoilla, mikä joskus saattaa johtaa siihen, että Emma myöhästyy koulusta. Ja keksii tarinoita myöhästelynsä syyksi. Tarinoita, joita opettaja ei usko. Opettajan mielestä Emma Gloria keksii vain satuja omasta päästään. Ongelma on siinä, että Emma Glorialle nämä ”sadut” ovat todellisuutta.

Onnimannin Puntarissa (4/2007) Merja Leppälahti kirjoittaa Emma Gloria ja Kalamaran varjo –kirjasta kuinka se kuvaa Emman ahdistusta ja pelkoa äidin menettämisestä – kun äiti lähtee matkalle ja jättää lapset keskenään kotiin, ja Emma kuvittelee menettävänsä äitinsä Kalamaralle.

Minulle tuli tarinasta sellainen olo, että lapsi ei itse välttämättä lainkaan tiedä mitä pelkää, vaan pelkää elämää yleensäkin – tähän käsitykseen päädyin lähinnä sen kuvan vuoksi, jonka tarinan perusteella äidin elämäntyylistä syntyi: jos äiti tuo kotiin yhden illan toivojaan harva se ilta, saattaa se hyvinkin vaikuttaa lapseen ahdistavalla tavalla. Etenkin jos lapsi on tottunut nukkumaan äidin vieressä, ja sitten siellä yhtäkkiä nukkuukin vieras mies, eikä lapselle ole enää tilaa. Äidin sänky ja siinä nukkuminen Emma Glorian mietteissä esille monta kertaa.

Lapsen pelolle ja ahdistukselle ei mielestäni kuitenkaan löydy jotakin tiettyä syytä, vaan ehkä enemmänkin elämäntilanne yleensä. Pelkotiloja kuvataan mm. olenteiden avulla. Olenteet ovat hassuja olioita. Ikään kuin ilmassa leijuvia ameeboja, jotka välillä ovat hyökkääviä, ja välillä taas käyttäytyvät ystävällisesti. Ne asustavat joka paikassa, leijailevat mm. olohuoneen kirjahyllyssä. Emma Gloria on oppinut elämään olenteiden kanssa, ja tietää milloin niitä pitää väistellä, ja milloin ne ovat ystävällisiä. Minusta tarina oli kiehtova juuri siinä mielessä, että se kuvaa lapsen ahdistustiloja todella hyvin pääasiassa lapsen mielikuvitusmaailman kautta. Tämä mielikuvitusmaailma on lapselle niin todellinen, että siitä se ei voi paljoa todellisemmaksi enää muuttua.

Kieli nousee selvästi yhdeksi teemaksi, kuten Merja Leppälahtikin huomauttaa. Koska alkuteos on ruotsinkielinen, lähtökohtainen olettamus lienee se, että tarina on suunnattu suomenruotsalaisille lapsille ja nuorille, jotka saattavat kokea kieliongelmia omalla kohdallaan – kuten Emma Gloriakin tarinassa kokee nimenomaan koulunkäynnin osalta. En tiedä onko asia näin, mutta tällainen ajatus tulee tarinaa lukiessa mieleen.

Toinen seikka jossa kieli ja sen rooli nousee esille, ovat Emman sanankeruuleikit ja etenkin Cecilian kutsuminen eräänlaisella laululeikeillä, joita Merja Leppälahti kuvaa ikään kuin loitsuiksi –niillä Emma saa tehtyä maailmojen rajaan hetken ajaksi pikkuruisen aukon.

Muutamia hajanaisia huomioita.

Kukkakauppias-setiä minä jäin miettimään. Emma kutsuu heitä ihmissusiksi jossakin vaiheessa. Mitä ja keitä nämä sedät loppujen lopuksi ovat? Miksi he ahdistavat Emmaa niin paljon? Miksi Emman ylipäänsä pitää mennä kukkakauppaan?

Ukki ja mummikin jäi mietityttämään – miksi lapset ylipäänsä jäävät keskenään kotiin? Miksi heitä ei viedä ukin ja mummin luokse? Vaikka he eivät välttämättä sinne haluaisikaan mennä.

Emma leikkii isoisänsä pistoolilla, mutta vahinkoa ei kuitenkaan satu. Isoisä säikähtää kovasti, ja vaatii Emmalta lupauksen että Emma ei enää koske pistooliin.

Emma Glorialla ei myöskään ole oikein ystäviä – tällä puolella. Hannuun hän tutustuu hiukan paremmin kirjan lopussa, mutta koulussa ei koulutovereiden kanssa oikein suju. Isoveli Viggen jäi tarinassa hyvin pieneen rooliin, syntyi hiukan sellainen käsitys että Emma Glorialla ei ole oikein minkäänlaista kontaktia isoon veljeensä.

Minusta on ihanaa, että matkalta palattuaan äiti lukee Emmalle ääneen, kun Emma makaa äidin sängyssä peittojen alla. Lukee niin kauan kunnes tyttö nukahtaa. Ja kun tyttö sanoo että sohvan alla on joku, äiti ei sano että höpö höpö, vaan kysyy mahtaisiko se olla Polli, joka on vähän niin kuin Emman kiltti versio, semmoinen kiltti pieni tyttö joka tekee aina kaiken mitä pyydetään, kiukuttelematta. Polli on myös kauriinvasa, jota äiti rakastaa.

Voi miettiä onko kirjassa sadunomaisia vai fantastisia piirteitä. Emma Glorian mielikuvistumaailmaa eli Toista puolta voi tietysti ajatella fantastisena elementtinä, mutta itselleni tuli enemmänkin satumaiset piirteet mieleen tarinaa lukiessa. Se että käykö Emma oikeasti (fyysisesti) toisella puolella jäi hämäräksi. Samoin se mikä Kalamara on.

-----

Onko mielikuvitusmaailma sama kuin fantastinen? Ei minun mielestäni. Kirja on sekoitelma vahvaa realismia ja lapsen mielikuvitusmaailmaa, joista syntyy kiinnostava kokonaisuus. Pidin tarinasta valtavasti, etenkin Emma Glorian henkilöhahmon vuoksi. Tyttö on sympaattinen pottatukkansa kanssa, sympaattinen juuri sen vuoksi että hän on sellainen kuin hän on. Pieni tyttö, joka ei aivan ymmärrä miksi hänen pitäisi tehdä kaikkea sellaista, jota muut väittävät tärkeäksi, ja sen vuoksi puuhailee omiaan. Tarinasta tuli aikalailla oma lapsuus mieleen. ;)

Tarinassa oli kiinnostavaa myös se, että kaikkea ei selitetä. Esimerkiksi Emma Glorian mielikuvitusmaailma on läsnä hyvin voimakkaasti, mutta silti se jäi ainakin minulle epäselväksi. Esimerkiksi se, mitä olenteet ovat, ja mikä Kalamara on. Ne olivat selvästi tärkeitä asioita, mutta mitä ne oikeasti olivat, siitä en saanut selvää. Eikä se häirinnyt minua millään tavalla. Kuten ei myöskään häirinnyt se, että minulle jäi epäselväksi myös kuka ja mikä Emma Glorian ystävä Cecilia oli, joka asui toisella puolella. Minulle riitti se, että Cecilia oli Emma Glorialle valtavan tärkeä. Tytön hätä vaarassa olevan ystävänsä puolesta kertoi tyttöjen välisestä suhteesta kaiken tarpeellisen – oli Cecilia sitten mielikuvitusolento tai ei.

Toinen puoli jäi kokonaisuudessaan hyvin hämäräksi asiaksi. Toisaalta tuli sellainen olo, että tarinaan hiipi fantastisia elementtejä toisen puolen olemassaolon kautta, mutta toisaalta toinen puoli jäi niin hämäräksi, että tekstissä esille tulevien asioiden perusteella on vaikea vetää johtopäätöksiä. Ei minulla ole mitään hinkua leimata teosta fantastiseksi. Kunhan nyt vain pyörittelen asiaa, koska se kiinnostaa minua – millä tavalla asioita esitetään, ja minkälainen vaikutelma esittämisen perusteella syntyy. Toinen puoli esitettiin tavallaan toisena todellisuutena, maailmana joka on meidän maailmaamme lähellä, ja minne Emma Gloria pääsi Cecilian luokse kutsumalla tyttöä runomaisella säkeellä – tai loitsulla, kuten Merja Leppälahti runoja nimittää. Se millä tavoin lukija tällaisia hetkiä tarinassa tulkitsee, riippuu varmasti tulkitsevasta mielestä. Joku näkee nämä ehkä fantastisina piirteinä toiseen maailmaan siirtymisen kautta, ja joku ehkä kokee, että Emma Gloria uppoutuu omaan mielikuvitusmaailmaansa oman päänsä sisällä. Oli miten oli, nämä hetket olivat mielestäni erittäin kiinnostavia kertomuksessa, koska niiden kautta tulee esille se laajuus, jollaisena maailma voi lapsen mielessä elää: on olemassa ”todellinen” todellisuus, ja on olemassa myös jotakin muuta. Ja joskus aikuisen voi olla vaikea ymmärtää, kuinka todellinen ”se jokin muu” voi lapselle olla.