Mielikuvia kirjallisuuden opiskelusta ja opiskelijoista

Vapun tienoo toi elävästi mieleen opiskeluajat, etenkin opiskelijoiden vapun vieton, josta ei omalla kohdallani vielä kovin pitkä aika ole. Näiden muistikuvien kautta palasin opiskeluaikaan humoristisia juttuja muistellen – etenkin kirjallisuuden opiskelijoihin ja opiskeluun liittyviin mielikuviin (= harhakuviin) ja näitä mielikuvia silmällä pitäen. ;)

On pakko kommentoida muutamia mielikuvia yliopisto-opinnoista, joihin joskus olen törmännyt – ainakaan Tampereen yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden parissa opiskelujen oheistoiminta ei ollut sellaista, jollaisena sen joskus joissakin amerikkalaisissa tv-sarjoissa näkee esitettävän: onnelliset opiskelijat (! Mikä sellainen on??;) hengailevat laitoksen yhteistiloissa (meidän laitoksella ei edes ollut opiskelijoiden yhteistiloja, ei vanhalla eikä uudella laitoksella), käyvät professoreiden kotona viettämässä iltaa juoden punaviiniä (! Elokuvassa Wonder Boys), tai harrastavat jotakin muuta ”korkeakulttuurista yhteistoimintaa”. Joo, kyllä opiskeluaikoina harrastettiin ”korkeakulttuurista yhteistoimintaa” eli juotiin punaviiniä(kin) kaiken muun muassa ja seassa, mutta enempi suomalaiseen kuin amerikkalaiseen tapaan, eli vedettiin kännit – mutta ei todellakaan professorin tai luennoitsijan kotona. Toki bileitä ja illan viettoja järjestettiin sekä omissa porukoissa että ainejärjestön taholta (ainejärjestö on kunkin oppiaineen oma opiskelijajärjestö, yleensä yhdistys, johon kaikki kyseisen aineen opiskelijat ovat tervetulleita). Toiset kävivät bileissä enemmän ja toiset vähemmän. Joskus bileissä näki jopa laitoksen henkilökuntaa – tyypillinen tilanne oli esim. ainejärjestön joka syksy järjestämät tutustumisbileet, jossa uudet opiskelijat yritettiin saada ”integroitua” hommaan sisälle, ja näissä juhlissa oli monesti myös laitoksen henkilökuntaa mukana.

Oman mielikuvani mukaan kirjallisuuden opiskelijat olivat enemmän individualisteja kuin ryhmähenkisiä. Konkreettisesti tämä tarkoitti mm. sitä, että teekkarihenkistä yhteismeininkiä karsastettiin. Opiskelijoilla ei esim. ollut haalareita vielä silloin kun meidän vuosikurssimme aloitti. Haalarit hankittiin pääasiassa ensimmäisen vuoden suomen kirjallisuuden opiskelijoiden toimesta, mutta eivätpä ne ainakaan minulla juurikaan käytössä kuluneet. Haalari-asiaa pitää selventää sen verran, että opiskelijoiden vapaa-ajan toimintaan haalarit kuuluvat yleensä juuri erilaisissa bile- ja juhlatilanteissa, kuten Tampereella syksyisin järjestettävässä Hämeenkadun approssa, jolloin humalaiset opiskelijat yrittävät juoda approa Tampereen ravintoloissa. Itse opin, että haalarit ovat ”olennainen osa” opiskelukulttuuria kaikkien muiden paitsi kirjallisuuden opiskelijoiden parissa. ;)

Eräs ”mielenkiintoisimmista” mielikuvista joihin olen Tampereen yliopiston Taideaineiden laitoksen opiskelijoista törmännyt kuului näin: ”kaikki Taideaineiden laitoksen opiskelijat pukeutuvat Marimekon pallohameisiin”. Kuulin toteamuksen vuosia sitten, kun kaverini teekkari-poikaystävä oli kertonut kaverilleni, että joku luennoitsija oli todennut näin TTY:lla jollakin kurssilla (huom. ”joku luennoitsija ja joku kurssi” – eli ei siis turhan tarkkaa tietoa...). Mielikuva siis pitää sisällään lähtö-oletuksen siitä, että kaikki suunnilleen kaikki Taideaineiden laitoksen opiskelijat ovat tyttöjä (ei pidä paikkaansa, poikiakin on, vaikkakin vähemmistössä, mutta silti), ja että kaikki laitoksen opiskelijat ovat ns. ”runotyttöjä”, jotka pukeutuvat hameisiin. Runotyttöjäkin varmaan on, mutta esim. itse en voisi vähempää runotyttö-mielikuvaa muistuttaa. ”Epä-runotyttömäisyyttäni” kuvannee jollakin lailla varmaan se, että sain tyttökavereilta valmistujaislahjaksi puukon, jonka terään on kaiverrettu teksti ”Maisteri Loikkanen”.  Puukkokauppias oli kuulemma ensiksi tarjonnut jotakin noin 5 cm pituista terää, jolle naiset olivat hymyilleet säälivästi päätään pudistellen. ;)

Olen tietoinen myös eräästä yleisesti kirjallisuuden opiskelijoihin liitettävästä mielikuvasta nimeltään ”kirjallisuuden opiskelijan karikatyyri”, eli opiskelijatyttösestä tai poikasesta, joka posket punaisena selittää luennolla kärsivällisesti kuuntelevalle luennoitsijalle elämän tarkoitusta muiden kuulijoiden hautoessa epätoivoisina itsemurhaa. Tähän karikatyyriin liittyy luonnollisesti se ärsyttävä piirre, että kukaan ei saa tällaiselta opiskelijalta suun vuoroa, ja kerran alkuun päästyään häntä on hyvin vaikea saada sivistynein keinoin hiljaiseksi. Tällaiset opiskelijat ovat monesti myös niitä, jotka istuvat esim. Kauko Röyhkän keikalla eturivissä, ja haastattelutilanteen osuessa kohdalle he kysyvät esiintyvältä taiteilijalta eksistentiaalisen luontoisia kysymyksiä, joita eivät ymmärrä itsekään. Tällaiseen kirjallisuuden opiskelijaan liittyvät myös voimakkaat värit, eritoten musta ja punainen, ja yleensä he ovat pukeutuneet erittäin persoonallisesti.

Myönnetään, edellisessä kappaleessa tuli ehkä hiukan liioiteltua. Mutta jutun juju lienee selvä: uskallan väittää, että loppupeleissä ei ole olemassa kirjallisuuden opiskelijan stereotypiaa. Kiinnostus ja rakkaus kirjallisuuteen ovat varmaan lähinnä ainoa tyypillinen kirjallisuuden opiskelijoita yhdistävä piirre, mutta enpä uskalla sitäkään yleistää (vuosikurssillamme oli niitäkin opiskelijoita, jotka vaihtoivat pääainetta heti kun pystyivät). Kirjallisuuden opiskelijoita on joka lähtöön aivan siinä missä ihmisiä on joka lähtöön muissakin kouluissa ja oppi-aloilla. Tosin myönnettäköön, että em. ”posket punaisena elämän totuuksia selittävä kirjallisuuden opiskelijan karikatyyri” perustuu jossakin määrin todellisuuteen – näitä tyttöjä ja poikia on todennäköisesti jokaisella vuosikurssilla x-määrä (liikaa) opiskelijoista. Tosin on heitä muissakin oppiaineissa, filosofian opiskelijat kärkipäässä. ;D

Mitä tulee ns. ”onnelliseen kampuselämään” , on tämä käsite mielestäni myös myytti ainakin mitä suomalaiseen kampuselämään tulee – ainakaan itse en ole sellaista täällä Suomessa kokenut. ”Onnellisella kampuselämällä” viittaan lähinnä amerikkalaisiin tv-sarjoihin, mielessä on mm. sarja nimeltä Gilmoren tytöt, jota olen joskus sivusilmällä seurannut (tosin sarja ei käsittääkseni kuvaa kirjallisuuden opiskelijoita, mutta silti). Ehkä tähän ns. kampuselämän puuttumiseen vaikuttaa se, että suomalaisissa yliopistoissa opiskelijat eivät asu kampuksella asuntoloissa, vaan omissa asunnoissaan jossakin päin opiskelukaupunkia. Yhteisasumisen puute vähentää tietynlaisen yhteishengen ja yhteenkuuluvuuden syntyä – tämän totesin Islannissa, jossa kampuksella oli asuntola, jossa asui pääasiassa ulkomaisia opiskelijoita, ja jossa syntyi tätä tietynlaista ”amerikkalaista kampus-yhteishenkeä”. Mm. yhteisjuhlia, opintopiirejä ja kaikenlaista muuta yhteistoimintaa, mikä on luontevaa silloin kun ihmiset asuvat yhteismajoituksessa: kun on oma huone, mutta joutuu jakamaan tv-huoneen, suihkutilat ja keittiön parinkymmenen muun ihmisen kanssa, syntyy yhteistoimintaa väkisinkin.

Toki juhlat ja juhliminen on aina silloin tällöin mukavaa, mutta itse muistan opiskeluaikoja rakkaudella lähinnä Tampereen yliopiston päärakennuksen alakuppilaa silmällä pitäen: alakuppilan pyöreissä pöydissä oli mukava istua ennen luentoja ja luentojen jälkeen teekupposen ääressä ja jutella kaiken maailman juttuja. Kuppilan pöydät ovat totisesti nähneet monenmoisia keskusteluja niin hyvässä kuin pahassa. Niiden ääressä on väännetty esseitä ja ryhmätöitä, ja luettu tentteihin. Joskus joku jopa nukkui, ei tosin pöydässä vaan pitkillä penkeillä. Kuppila oli hyvin moniulotteinen paikka. ;)

Luulen, että kahvilakulttuuri on asia, jonka voisi yleistää osaksi kaikkien tämän maapallon opiskelijoiden elämää: koulujen ja kampusten kahviloissa suunnilleen eletään ja kuollaan. Alakuppila ainakin oli tällainen paikka: sinne mentiin ennen tenttiä ja tentin jälkeen, ja eritoten kiroilemaan jos ei päässytkään tentistä läpi. Alakuppilan ulko-ovien edessä vedettiin tupakkaa posket lommollaan, ja syksyllä sekä kevään aurinkoisina päivinä nautittiin hetken verran ulkona lämpimistä ilmoista keikkuvilla muovituoleilla istuen. Alakuppila oli kaiken kansan läpikulkupaikka, luonteva kohtauspaikka, jossa melkein aina näki tuttuja. Ainakin vielä silloin ensimmäisinä opiskeluvuosina. Loppuvuosina olo oli kuin muukalaisella, käytäviä kansoittivat vuosi vuodelta nuoremmat kasvot, joiden joukossa harvoin näkyi tuttuja. Näin käy jokaiselle sukupolvelle, enkä minä ole katkera – päinvastoin olen onnellinen siitä, että sain aikanaan olla osa tuota kokonaisuutta, ja että sain sieltä hiton hyviä ystäviä. Ja ehkä vähän myös sitä ”non scolae sed vitae discimus” –juttua myös, jota peruskoulun englanninkielen opettajani jaksoi aikanaan tunnista toiseen tanittaa. ;) Eli opiskelut ovat elämää, ei koulua varten.

Ystävät ovat kahvilan lisäksi se mielikuva, jonka uskoisin monien kohdalla pitävän paikkansa: opiskeluaikoina solmitut ystävyydet säilyvät monilla ihmisillä elämän loppuun saakka. Toivon omalla kohdallanikin käyvän näin. Terveisiä vain kaikille ystäville. ;)