Vielä tällä kerralla fantasiaa, seuraavalla kerralla sitten jotakin muuta.

Aloitan fantasiapläjäyksen Marja-Leena Mikkolan kirjalla Ovi toiseen maailmaan (Otava 1989). Tuntuu sopivalta aloittaa suomalaisesta fantasiakirjallisuudesta, sillä vaikka maailmalla paljon hienoa fantasiakirjallisuutta onkin kirjoitettu, on syytä muistaa, että laji on voimissaan myös Suomessa. Vaikkakin ehkä (vielä toistaiseksi) enemmän marginaalissa, mutta silti.

Päänuppia korventavasta flunssasta johtuen tekstistä on varmaan unohtunut sitä sun tätä fantasiakirjallisuuteen liittyvää ajatusta, mutta toisaalta eipä tässä ole tarkoituskaan tehdä yleispätevää tieteellistä esitystä Mikkolan tai kenenkään muun kirjasta.

Ovi toiseen maailmaan kertoo 11-vuotiaan Teemun joulun ja uuden vuoden välisen ajan seikkailusta. Teemu asuu pahamaineisella Kaikukallion esikaupunkialueella, jonka reunamilla on vanhan kaupungin rauniot. Näiden raunioiden joukossa on myös vanha, vielä paikallaan seisova ovi.

Teemu on seudun halutuin lapsenvahti. Nuori mies tulee toimeen niin pienempien kuin isompienkin lasten kanssa. Lähiön rakkareille Teemun lapsenvahtiharrastus on jatkuva pilkan aihe, josta Teemu saa kärsiä vähän väliä.

Tarina alkaa, kun Teemu on lasten kanssa laskemassa mäkeä. (Sillä aikaa lähiön isät ja äidit pääsevät viettämään aikaansa Kaikukallion elokuvateatterissa ja Kaiku-Pubissa.) Joulu on jo ohitse, ja porukan pienimmät lapset surevat kovasti sitä, että eivät saakaan enää lahjoja. Aivan pienimmäiset tihrustavat jopa itkua. Teemu yrittää rauhoitella lapsia. Paikka jossa lapset leikkivät on aivan vanhan kaupungin raunioilla. Teemu kertoo lapsille, kuinka monta sataa vuotta sitten kuningas perusti tähän kaupungin, ja kuinka kuninkaalle rakennettiin myös kartano. Korkealla kalliolla seisoo kuninkaalle pystytetty muistomerkki, Kuninkaankivi.

Tarina saa lasten ajatukset harhautumaan joulun poismenoon liittyvistä mietteistä. Varsinkin kun he huomaavat, että seurueen tytöt sähläävät suksineen korkeassa rinteessä. Sanna on juuttunut paikoilleen, toinen suksi ladulla ja toinen suksi melkein pystysuorassa jyrkkää kallionrinnettä vasten. Siinä tyttö yrittää miettiä miten pääsisi pinteestään pois. Teemu rientää apuun. Mukkelismakkelis Teemu ja Sanna luisuvat yhtäkkiä rinnettä alas. Sanna lyö päänsä rinteessä olevaan oveen.

”Teemu vilkaisi rinteessä olevaa ovea. Tavallisesti kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Se oli aina ollut siinä, lähellä tietä ja kuitenkin niin kaukana, ettei siihen kädellä ulottunut. Se oli uponnut maisemaan kuin ryppyinen hampaaton suu vanhan ihmisen kasvoihin. Ovi oli puolitoista metriä korkea, joskus ammoisina aikoina mustaksi tervattu, ja siinä oli ruostunut rautahelainen lukko ja kahva. Se oli aivan joutava ovi, ja lisäksi väärässä paikassa, koska se ei johtanut minnekään. Kerrottiin, että joskus sen takana oli sijainnut vanhan kaupungin lohikellari tai kenties vankityrmä.”

Teemu ja Sanna nousevat lumesta ylös, ei katkenneita luita eikä mitään muitakaan vaurioita. Teemu alkaa neuvoa tyttöä laskemaan mäkeä varovammin, ja kina on valmis. Kunnes yhtäkkiä oven takaa alkaa kuulua musiikkia. Lapset ryntäävät paniikin vallassa mäkeä alas. Teemusta näytti ihan kuin ovi olisi liikahtanut. Nyt myös nuorimmaiset ovat kuulleet musiikin. Yksi lapsista on sitä mieltä, että vuorenhaltija soittaa huilun sävelten kaikuessa kuulaassa pakkasilmassa. Teemu pakkaa lapsikatraan pulkkaan, ja suuntaa kotia kohti. Mutta päättää palata paikalle, ilman lapsia, ottamaan selvää mistä ääni kuului.

Teemun talossa asuu Marina. Marina opiskelee fysiikkaa, ja on ystävystynyt Teemun kanssa ikäerosta huolimatta. Teemu taitaa olla vähän ihastunutkin Marinaan. Marina puolestaan sanoo, että Teemun olemus valaa häneen elämänuskoa. Marinan kanssa Teemu voi jutella kaikesta, etenkin tähtitieteestä ja maailmankaikkeudesta, joista Teemu on valtavan kiinnostunut.

Marina kertoo Teemulle olevansa lähdössä matkalle. Hän antaa Teemulle avaimen, ja pyytää tätä kastelemaan kukkiaan. Muistaa myös mainita sen, että hänen 16-vuotias sisarentyttärensä on tulossa asumaan Marinan luokse siksi aikaa, kun Marina on poissa. Teemu lupaa hoitaa homman. Tietenkin. Tarkoittaahan se myös sitä, että hän saa pelata Marinan tietokoneella tietokonepelejä, joita ei omassa kodissa ole.

Marinan luona Teemu tapaa Barbaran. Marinan 16-vuotiaan sisarentyttären. Barbara puhuu suomea hiukan ulkomaalaiseen tapaan, ja Teemu muistaa että tytön äidinkieli on ruotsi. Teemun mielestä tytöllä on erikoinen käytös: hän kulkee Marinan asunnossa ja koskettelee kaikkea. Sähkövalot nähdessään Barbara suorastaan haltioituu, ikään kuin ei olisi nähnyt sellaisia aikaisemmin. Teemulle Barbara kertoo olevansa kipusisko, kun tulee puhetta siitä mitä Barbara tekee.

Barbaran tapaamisesta käynnistyy tapahtumaketju, joka mullistaa Teemu Pyykösen elämän perin pohjin. Selviää, että Barbara on tullut Teemun maailmaan vanhan kaupungin raunioissa sijaitsevan oven läpi – oven toisella puolella sijaitsevasta toisesta maailmasta. Hänen omassa maailmassaan on sota, pula ja hätä etenkin ruuasta ja lääkkeistä, ja tyttö on lähetetty oven läpi hankkimaan apua sodan uhreille.

Pientä analyysia Mikkolan tarinasta.

Ovi toiseen maailmaan on nähdäkseni fantasiatarina, joka istuu ”avoimen sekundaarin maailman” käsitteeseen. Eli tarinassa tulee esille kaksi todellisuutta, joiden välillä on jonkinlainen yhteys.

Periaatteessa jo tarinan nimi itsessään paljastaa kirjan genren, ainakin jos tulkitsee nimeä kirjaimellisesti. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että fantasiakirjallisuudessa ovet toimivat monesti kulkuyhteyksinä eri todellisuuksien välillä. Voisi sanoa, että oven läpi kulkeminen on fantasiakirjallisuudessa klassinen tapa siirtyä maailmasta toiseen, aivan kuten se on omassa todellisuudessamme normaali tapa siirtyä rakennuksesta sisään tai ulos, tai kulkea huoneesta toiseen.

Barbara sulki nyt silmänsä, keskittyi ja kosketti ovea sormenpäillään. Se lennähti auki, ja he astuivat sankkaan pimeyteen. Ovi heidän takanaan sulkeutui huokaisten. Teemu tunsi liikkuvansa, sillä jonkinlainen kuiva kuumottava tuuli kannatti häntä. Teemun musta anorakki muuttui valkoiseksi, Barbaran viitta hulmusi kalpeankeltaisena ja punaiset talvilenkkarit säihkyivät vihreinä. Kun tuuli hellitti otteensa, hirvittävä paine paiskasi heidät jotakin seinämää vasten. Hengitys oli salpautua, keuhkoja viilsi. Pää oli haljeta paineessa, mutta sitten se muuttuikin äkkiä kevyeksi kuin höyhen ja pyrki leijailemaan tiehensä. Pysy paikallasi! Teemu käski tuikeasti päässään. Sitten koko ruumis tuntui kelluvan painottomassa tilassa. Hän yritti katsoa Barbaraa vierellään mutta ei saanut kaulaansa kääntymään, kuuli vain että tyttö hengitti kiivaasti. Sitten kaikki hiljeni, ja tuli taas pimeää. Teemu kuuli Barbaran vaatteiden kahinan. Edessä häämötti ovi. Barbara henkäisi hiljaa: - sellaista se oli. Olevaisen salvat murtuivat. Sitten hän avasi oven.

Eri fantasiakertomuksissa kuvataan toisiin todellisuuksiin siirtymisiä eri tavoilla. Susan Cooperin Pimeä nousee –kirjassa Will Stantonin kulkiessa ovista jossakin taustalla soi epämääräinen mutta sydäntäsärkevän kaunis musiikki.  Stephen Kingin Mustan tornin toisessa osassa (Kolme korttia pakasta) Roland kulkee rannalla olevien ovien läpi äänettä, ja joutuu oven toisella puolella jonkun toisen ihmisen kehoon, siten että se toinen ihminen tajuaa, että hänen päänsä sisällä on myös joku muu kuin vain hän itse (toivottavasti muistikuva pitää paikkansa – en pystynyt tarkistamaan tätä, koska kirjani on lainassa).

Kuten Maria Nikolajeva väitöskirjassaan toteaa, oven korvikkeita voi olla olemassa vaikka kuinka paljon: esim. peili voi toimia oven tapaisena porttina toisiin maailmoihin, tai ainakin välineenä nähdä toinen maailma.

Maria Ihonen puhuu siitä, kuinka ”Avoin fantasiamaailma on hyvin tavallinen lastenfantasian perinteessä. Tämä fantasian muoto on tapa yhdistää realistinen ja fantastinen kuvaus samaan kerrontaan. Lapsesta hänen normaalissa elämässään annetaan yleensä realistisesti vakuuttava kuvaus.”

Tämä toteutuu Mikkolan tarinassa. Fantastinen ja realistinen kietoutuvat toisiinsa, ja Teemusta sekä muista lapsista heidän normaaleissa elämissään annetaan realistisesti vakuuttava kuvaus. Esimerkiksi Teemun mummi muodostaa hauskan välijuonen kertomukseen. Mummin ja Teemun isän välit ovat aika kireät, ja Teemun äiti, mummin tytär, yrittää tasapainotella siinä välissä. Mummissa on ehkä vähän marttyyrin vikaa, etenkin silloin kun asiat eivät suju hänen mielensä mukaan. Mummin ja Teemun vanhempien välejä kuvataan useaan otteeseen, mikä loi ainakin minun mieleeni kuvan ns. normaalista perheestä normaaleine ongelmineen. Lisäksi Teemun mummi toimii ikään kuin tarinaa tasapainottavana henkilöhahmona, koska hän suhtautuu hyvin epäluuloisesti Barbaraan, ja varoittelee Teemua Barbarasta. Tasapainottavana siinä mielessä, että mummin henkilöhahmon kautta lukija saa Barbaran hahmoon perspektiiviä myös muuten kuin Teemun henkilöhahmon kautta. Itse jäin miettimään mm. sitä, kuka Teemun naapuri Marina loppujen lopuksi on, ja onko Barbara oikeasti hänen sisarentyttärensä?

Mikkolan Ovi toiseen maailmaan on ikään kuin pehmeä lasku fantasiakirjallisuuteen juuri fantastisen ja realistisen yhteen kietoutumisen kautta. Fantastinen ei lävähdä päin kasvoja, vaan tulee pikku hiljaa esille erilaisten tapahtumien yhteydessä.

Fantasian määritelmistä

Tämän blogimerkinnän tarkoitus on luoda pohjaa sille, mitä toivon mukaan on jatkossa tulossa. Kun jatkossa mahdollisesti puhun fantasiakirjallisuuden yhteydessä tietyistä, tässä blogimerkinnässä esiin tulevista käsitteistä, voin viitata tähän merkintään joutumatta joka kerran kirjoittamaan määrittelyjä ja termistöä uudestaan.  :)

Kun puhutaan kirjallisuuden eri lajityypeistä eli genreistä, on hyvä tietää mistä puhutaan. Alla erilaisia fantasiakirjallisuuden määrittelyjä, silmällä pitäen lähinnä lukijoita, keitä kiinnostaa fantasiakirjallisuus, mutta ketkä eivät juurikaan tunne genreä (=mahdollista termistöä ja mitä fantasiagenrellä tarkoitetaan).

En tiedä kuinka yleisessä käytössä alla olevat termit ja määrittelyt ovat. Ymmärtääkseni monet termeistä ja määrittelyistä juontavat juurensa kirjallisuustieteelliseen tutkimukseen, ja sitä kautta ne ovat tulleet itselleni tutuiksi. Toisaalta olen myös ymmärtänyt, että genren harrastajat kehittävät ja ovat kehittäneet sekä termistöä että lajityyppien määrittelyä, joka on sitä kautta levinnyt laajemmalti. Kuinka eritellä/erotella tieteellisessä tutkimuksessa kehittynyt termistö ja lajin määrittely, ja alan harrastajien termistö&lajin määrittely, sitä en tiedä. En tiedä myöskään sitä, olisiko potentiaalisella erottelulla mitään merkitystä. Pääasia, että fantasiaa kirjoitetaan ja luetaan.

Edellisiä blogimerkintöjä silmällä pitäen alla tulee myös jonkin verran selvennystä sadun käsitteeseen, lähinnä sitä kautta kuinka kirjallisuudentutkija määrittelee sadun ja fantasiakirjallisuuden välisen eron.

Alla oleva teksti on suoraa lainausta Maria Ihosen artikkelista Lasten ja nuorten fantasian kerronnalliset keinot, teoksessa Fantasian monet maailmat, BTJ 2004. Maria Ihonen on kirjallisuudentutkija Tampereen yliopiston Taideaineiden laitoksella.

Toim. huom.: Ihonen puhuu artikkelissaan nimenomaan lasten ja nuorten fantasiasta. On siis huomattava, että kirjallisuudentutkimuksessa, ja ilmeisesti myös alan harrastajien parissa, erotellaan lasten ja nuorten sekä aikuisten fantasiakirjallisuus toisistaan – tai on alettu erotella viime vuosien aikana, vaikkakin kustantajat eivät käsittääkseni tätä eroa juurikaan tee: fantasiakirjallisuus leimataan edelleen lapsille ja nuorille kirjoitetuksi, vaikka monet aikuisetkin lukevat fantasiaa. Ihonen puhuu artikkelissaan jonkun verran siitä, kuinka ja miten erotella lasten ja nuorten sekä aikuisten fantasiakirjallisuus toisistaan, mutta en mene perehdy siihen sen enempiä tässä, koska haluan keskittyä fantasiakirjallisuuden määrittelyyn. Mikäli teitä lukijoita kiinnostaa esim. tieteellinen näkökulma Philip Pullmanin Universumien trilogian osaan 1, Kultainen kompassi, Ihonen käsittelee teosta tarkemmin artikkelissaan.

Fantasia on saanut lastenkirjallisuudessa omia ilmenemismuotoja ja traditioita. Sen juuret ovat kansan- ja taidesadussa, ja edelleenkin lastenfantasia on joissakin tapauksissa sadun rinnakkainen muoto. On määrittelykysymys, onko Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli satu vai fantasiakertomus. Fantasiamäärittelyä puoltaa voimakkaasti se, että kirjassa on siirtymiä maailmasta toiseen. Lindgrenin kerrontatyyli ja tunnelma taas viittaavat voimakkaasti taidesatuun.

Satu perustuu perinteisiin kerrontamuotoihin. Se on ollut muuttuvaa kansanperinnettä, jonka tekijästä ei ole tietoa. Sadussa esiintyvät taiat, ihmeet ja taikakalut ovat siirtyneet usein melko sellaisinaan myös fantasiaan, mutta fantasiassa nämä elementit rakentavat erityistä fiktiivistä maailmaa. Sadun maailma on epämääräinen satuaika ja –paikka kuningaskuntineen ja metsineen. Yliluonnolliset tapahtumat ovat niissä ympäristöstä riippumattomia ja niiden esiintymistä ei ohjaa sen kummemmin logiikka kuin kaikissa saduissa toistuvat asiat, kuten lukujen kolme ja seitsemän esiintyminen.

Fantasiassa luotu miljöö ja aika sekä toisaalta yliluonnolliset tapahtumat muodostavat ykseyden. Jokainen fantasiakertomus, olipa se lyhyt novelli tai loputon kirjasarja, ottaa lukijan mukaan uudenlaisen maailman luomistilanteeseen.  Ei voikaan edetä "olipa kerran" -aloituksesta "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun"-lopetukseen vaan toiminnan edellytyksiä ja mahdollisuuksia täytyy lähteä rakentamaan sitä mukaa, kun vastaan tulee tietoa siitä, mikä tässä tarinassa on todellisuuden kaltaista ja mikä taianomaista ja millä tavalla. (S. 76)

Fantasian monista määritelmistä on laaja määritelmä minulle läheisin: kerronnassa on mukana jotakin yliluonnollista, arkitodellisuuden kannalta mahdotonta. Tällä maagisella elementillä on oltava kerronnassa selkeä funktio. Fantastisuus toimii ilmaisuvälineenä herättäessään ihmetystä normaalissa realistisessa ympäristössä. Fantastisuus voi myös olla perusta toisenlaiselle maailmalle, jolloin sen ensimmäinen tehtävä on lumota lukija outoudella, minkä jälkeen tulevat muut ilmaisumahdollisuudet. (S. 78)

Laajasta määrittelytavastani johtuen joudun jakamaan fantastisen kirjallisuuden alalajeihin. Jaotteluja voi olla monenlaisia, mutta esittelen tässä lastenkirjallisuuden käytäntöjen kannalta hyödyllisimmän jaottelun, joka on laajennus yleisesti esitettyyn high ja low fantasy -dikotomiaan. High fantasy eli 'korkea fantasia' on nimitys, joka viittaa mielikuvitusmaailmaa kuvaavaan kerrontaan. Low fantasy eli 'matalalla fantasialla' tarkoitetaan sellaista kerrontaa, jossa yliluonnollisuutta ilmenee realistiseksi kuvatussa ympäristössä. Termit herättävät usein närkästystä, koska ne vaikuttavat arvottavilta, mutta sellaisiksi niitä ei kannata käsittää.

Lasten fantasian historia osoittaa, että on aiheellista erottaa edellisten lisäksi kolmaskin tyyppi. Kun kerronnassa esiintyy kaksi todellisuutta, realistinen maailma ja fantastisia lakeja noudattava maailma, ei niitä voida kutsua kummallakaan yllämainituista termeistä. Maria Nikolajeva on kehittänyt J.R.R. Tolkienin sekundaarin maailman käsitteestä tähän ratkaisun. Tolkienilla primaari maailma tarkoittaa sitä todellisuutta, jossa lukija on, ja sekundaarilla kirjailijan luomaa ihmeellistä maailmaa, johon lukija eläytyy siinä määrin, että pitää sitä uskottavana. Nikolajeva kutsuu fiktion sisällä olevaa realistista maailmaa primaariksi, jolloin päästään seuraavaan kolmijakoon.

1. Suljettu sekundaari maailma. Itseriittoinen sekundaari maailma, jolla ei ole yhteyttä primaariin maailmaan. Primaaria maailmaa ei kerronnassa edes ole.
2. Avoin sekundaari maailma. Sekä primaari että sekundaari maailma ovat läsnä tekstissä ja niiden välillä on yhteys. Yhteys, portti voi olla vaatekaappi taulu, peili, lento halki ilman tms.
3. Vihjattu sekundaari maailma. Sekundaari maailma ei varsinaisesti esiinny tekstissä, mutta tunkeutuu primaariin maailmaan tavalla tai toisella. Yliluonnollisten asioiden ilmeneminen aiheuttaa lukijassa ja henkilöissä hämmennystä ja jatkuvaa pohdintaa siitä, onko kerronnan esittämä todellisuus ymmärrettävä rationaaliseksi vai maagiseksi.

Tämän rakenteellisen jaon avulla voi tarkastella sitä, miten voimakkaassa roolissa yliluonnollinen on kerronnassa. Suljettu fantasiamaailma perustuu kokonaan toisenlaisille mahdollisuuden laeille kuin lukijan todellisuus. (S. 82)

Avoin fantasiamaailma on hyvin tavallinen lastenfantasian perinteessä. Tämä fantasian muoto on tapa yhdistää realistinen ja fantastinen kuvaus samaan kerrontaan. Lapsesta hänen normaalissa elämässään annetaan yleensä realistisesti vakuuttava kuvaus. (S. 83) (Toim. huom.: Ihonen puhuu suljetusta ja avoimesta fantasiamaailmasta, mutta käsittääkseni hän viittaa määrittelemiinsö suljettuun ja avoimeen sekundaariin maailmaan.)

Vihjattu sekundaarimaailma on merkityksen muodostamisessaan mielestäni lähellä runoutta. Realistisessa todellisuudessa ilmenevät yliluonnolliset tapahtumat kytkeytyvät päähenkilön elämään tavalla, joka syventää päähenkilön sisäisten prosessien kuvausta. (S. 85)

Fantasiakirjallisuudesta ja yleensäkin kirjallisuuden eri lajityypeistä puhuttaessa on syytä muistaa, että eri kirjallisuudentutkijoilla, lajityyppien harrastajilla ja yleensäkin lukijoilla on erilaisia näkemyksiä eri genreistä ja siitä mitä genret pitävät sisällään. Valitsin tähän Maria Ihosen määritelmiä ja näkemyksiä, koska hän kirjoittaa suomeksi (ikävää kirjoittaa suomen kieliseen blogiin suomalaisille lukijoille pitkiä pätkiä tieteellistä tekstiä esim. englanniksi), ja koska Maria Ihonen määrittelee fantasiakirjallisuuden selkeällä tavalla käyttäen hyväkseen fantasiakirjallisuuden perustutkimusta. On kuitenkin huomattava, että eri ihmiset näkevät genren eri tavoilla, ja etenkin se, että eri maissa fantasiakirjallisuuden perinne on kehittynyt eri tavoilla, mistä johtuen lajin määritelmät saattavat erota toisistaan.

Esimerkiksi teoksessa Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (Toim. Vesa Sisättö. BTJ Kirjastopalvelu 2003. Helsinki) määritellään fantasiakirjallisuutta seuraavalla tavalla:

Fantasiakirjallisuus on itsenäinen kirjallisuuden lajityyppi, joka voidaan määritellä teoreettisesti tai historiallisesti. S.5

Fantasiakirjallisuuden tutkimuksessa on karkeasti ottaen kaksi koulukuntaa: anglosaksinen ja romaaninen. S. 6

Anglosaksiseen koulukuntaan voidaan lukea amerikkalaisen tutkijan C.N. Manloven paljon siteerattu fantasiakirjallisuuden määritelmä:

Fantasia on fiktio, joka herättää ihmeellisyyden tunteen ja sisältää olennaisena ja palauttamattomana elementtinä yliluonnollisia tai mahdottomia maailmoja, olentoja tai objekteja, joiden kanssa tarinan kuolevaiset henkilöhahmot tai lukija ovat ainakin osin ystävällisissä suhteissa. S. 6 (Manlove, Colin N.: "On the Nature of Fantasy". Teoksessa Aesthetics of Fantasy Literature and Art. Toim. Roger C. Schlobin. University of Notre Dame Press, 1982)

Tämän tyyppinen määritelmä pyrkii erottamaan fantasiakirjallisuuden sen lähilajityypeistä, kuten kauhu- ja tieteiskirjallisuudesta. S. 6 (Toim. huom.: kyseessä siis yllä mainittu Colin Manloven määritelmä)

Romaanisen koulukunnan kuuluisimpia edustajia on bulgarialaissyntyinen, mutta Ranskassa vaikuttava Tzvetan Todorov. Hän on suorittanut teoriassaan jaon outoon, fantastiseen ja ihmeelliseen kirjallisuuteen. Näistä kolmesta lajista Todorovin mielenkiinto kohdistuu erityisesti fantastiseen kirjallisuuteen. Tässä lajityypissä teoksen lukija, ja yleensä myös päähenkilö epäröivät sen välillä, ovatko tekstissä esiintyvät yliluonnolliset tapahtuvat todellisia vai eivät. Lisäksi yliluonnollisilla asioilla ei saa olla poeettista tai allegorista tulkintaa. S. 7

Kahden koulukunnan perusero on siinä, että ne käsittelevät lopultakin hieman eri kirjallisuutta. Todorovin teoriaa käytetään paljon muun muassa maagisen realismin tutkimuksessa ja etenkin romaanisella kielialueella. Anglosaksinen koulukunta on taas keskittynyt englanninkielisen populaarin fantasiakirjallisuuden tutkimiseen. S. 7

Lopuksi vielä fantasiakirjallisuuden tutkimuksesta. Käsittääkseni perustavanlaatuista tutkimusta fantasian saralla on tehnyt Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja The Magic Code (1988) on kattava tutkimus fantasiakirjallisuudesta nimenomaan kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta. Toinen alalla tutkimusta tehnyt henkilö on Rosemary Jackson, jonka teokseen Fantasy, literary subversion (1981) näkee usein viitattavan alan tutkimuksessa. On huomattava myös J.R.R. Tolkien teos Tree and Leaf, jossa Tolkien kuuluisassa On Fairy-stories -esseessään pohtii mm. fantasiakirjallisuuden olemusta.

Aivan lopuksi lienee syytä vielä mainita, että viime aikoina fantasia ja tieteiskirjallisuuden rinnalle on noussut käsite spekulatiivinen fiktio. Koen termin ongelmallisena siinä mielessä, että käsittääkseni sillä välillä viitataan kirjallisuuteen siten, että fantasia ja tieteiskirjallisuus lukeutuvat spekulatiivisen fiktion pariin, ja välillä siten, että spekulatiivinen fiktio muodostaa oman genrensä. Spekulatiivisen fiktion määritelmä on parhaimmillaan erittäin hämärä, mikä luo hämmennystä lajityyppien määrittely-yrityksiä silmällä pitäen. Sitä, onko termiviidakolla ja genremäärittelyillä lukijan kannalta mitään merkitystä, siis lukijan joka ei ole kirjallisuudentutkija, vaan haluaa lähinnä nauttia fantasiasta ja muista kirjallisuuden lajityypeistä, en tiedä.