Toinen tämän blogimerkinnän aihe on Hannu Tainan kuvittama ja Inkeri Karvosen tekstille rakentuva Pienen tontun ihmeellinen joulu. Myös tämä teos ilmestyi syksyllä 2004 (Wsoy).

Kirjoitin em. kirjoista vasta syksyllä 2005 muistaakseni Uuden Naisen vuoden viimeiseen numeroon. Tai nettikirjakahvilaan. Oli miten oli, tekstit löytyivät vielä Kirjakahvilan verkkosivuilta. Tosin sivuille on tapahtunut jotakin outoa, koska siellä on kysymysmerkkejä joka paikassa. Tässä linkki tekstiin. Laitan tekstit myös tämän blogimerkinnän loppuun, jos linkki ei jostakin syystä toimi.

Ymmärtääkseni Pienen tontun ihmeellinen joulu on selkeästi kuvakirja (teksti ja kuvitus tekevät yhteistyötä, eikä toinen toimisi ilman toista, mutta kirjan kuvitus on kuitenkin pääosassa eli koko teos rakentuu kaiken kaikkiaan kuvituksen varaan). Olipa Virtasilla joulu rakentuu selkeästi tekstin varaan, ja kuvitus on enempi sivuosassa, vaikka teosta katsoessa teos vaikuttaakin enemmän kuvakirjalta kuin miltään muulta. Mielestäni se on kuitenkin kuvitettu kirja eikä kuvakirja. Olettamukseni perustuu lähinnä Kurenniemen tekstiin, joka mielestäni toimii ilman kuvitustakin, sekä siihen, että teksti on ilmestynyt vuonna 1972 toisessa teoksessa muiden tekstien kanssa. Jostakin mieleeni syntyi olettamus siitä, että tässä Kaukana täältä teoksessa ei olisi ollut kuvakirja, mutta en kuitenkaan tiedä, koska en ole teosta nähnyt.

Kuten aikanaan Olipa Virtasilla joulu –teoksesta kirjoitin, teos on mielestäni edelleen kerrassaan hilpeä ja tunnelmallinen lisä joulun ajan satujen joukossa. Olen myös edelleen sitä mieltä, että noita-akka –teema on pirteä lisä joulutonttu- ja joulupukki-satujen joukossa. Pienen tontun ihmeellinen joulu edustaa käsittääkseni perinteisempää joulusatukirjallisuutta tonttu-teemallaan. En millään muotoa halua perinteistä joulusatukirjallisuutta kritisoida, sillä itse koen joulun ja etenkin joulutunnelman syntyvän suurelta osin juuri perinteistä, mutta vaihtelu kuitenkin virkistää. Tässä yhteydessä voin myös painottaa, että en todellakaan ole satujen asiantuntija. Käsitykseni joulusaduista perustuu pitkälti siihen, että tontut ja joulupukki ovat perinteisiä joulusatujen teemoja, ja että noidat (ja sen sellaiset) ovat ehkä enemmän pääsiäisajan juttuja. Oli miten oli, molemmat kirjat ovat vallan ihastuttavia joulusatuja, joista tulee ennen kaikkea hyvä ja jouluinen mieli.

Katselimme Olipa Virtasilla joulu –kirjaa äidin kanssa, ja äitini huokasi ihastuksesta: "on se kyllä ihanaa, kun ihmiselle on annettu tuo piirtämisen lahja". Niin. On se. Olemme nääs äidin kanssa kumpikin täysin kädettömiä eli lahjattomia mitä piirtämiseen tulee, sen takia äitini huokaili (olen omat huokailuni päästänyt suustani ulos jo aikanaan kirjan saadessani). Virpi Pekkalan kuvituksen perään sietääkin huokailla: sisäkansien kuvituksista alkaen kirjan kuvat kerta kaikkiaan levittävät hyvää tuulta ympärilleen, ja ryömivät sydämestä sisään. Ennen kaikkea ne luovat kikattelevan hyvää joulumieltä, joka vetää varpaat kiharaan. Sitä alkaa itsekin odottaa, että jostakin ilmestyisi pieni noita, joka lentelee pikkuruisella kuusenneulasella kirpun kokoisen sähkömoottorin eli kissan surratessa noidan sylissä.

Myös Tainan ja Karvosen Pikkuisen tontun ihmeellinen joulu sai aikaan huokauksia. Kirjan kuvitus ja teksti on hyvin erilainen, voisi sanoa jopa eri henkinen kuin Olipa Virtasilla joulu –kirjassa. Siinä missä Kurenniemen teksti ja Pekkalan kuvat kertovat sähäkkään päättäväisen noita-akan ja hänen kissansa tarinan, joka on täynnä vauhtia ja valloittavia kurveja, vallitsee Tainan ja Karvosen kirjassa rauhallinen joulun odotuksen henki.

Pieni tonttu odottaa Joulua, eikä mitä tahansa juhlaa. Kirjan sivuilta lukija löytää keväisen maalaismaiseman, joka pian muuttuu kesäiseksi, ja syksyn kautta kulkien valkoisiksi hangiksi. Pieni tonttu tekee valmisteluja houkuttaakseen Joulun luokseen, mutta pipareita leipoessaan huomaa että on unohtanut hankkia siirappia, torttutaikinaa harkitessaan muistaa syöneensä kaiken luumuhillon, ja riisipuuroa miettiessään muistaa lainanneensa suuren patansa peltohiirille viljatalkoisiin. Tontulla tahtoo tulla surullinen mieli, kun mikään ei onnistu, ja Joulua ei kuulu. Illan pimetessä masentunut tonttu keksii kuitenkin alkaa valmistaa kynttilöitä. Ja aamun tullen on portaille ilmestynyt hänen patansa, jonka sisällä on siirappia ja purkillinen hilloa. Niin onnistuu jouluvalmisteluiden teko. Saatuaan urakkansa valmiiksi tonttu kantaa kaiken ulos suuren pensaan alle, jonka oksille hän on sytyttänyt kynttilät. Pikkuhiljaa alkaa pihan kulmilta kuulua ja näkyä liikettä, kun metsän väki saapuu pienen tontun luokse joulujuhliin. Ja tonttu ei ole enää yhtään surullinen, koska Joulu on vihdoin tullut.

Pienen tontun ihmeellinen joulu on rauhoittava kirja. En ole kokeillut kirjan tehoa lapsiin, mutta helposti voisi kuvitella, että lapsi kiinnostuisi kirjan kuvituksen synnyttämästä joulutunnelmasta ja tontun erilaisista touhuista. Kuvitus kulkee sivulta toiselle rajaamattomana, ilman kehyksiä, kuten Kurenniemen ja Pekkalankin teoksessa, ja oikein kutsuu lukijaa astumaan sisään talviseen maisemaan. Rajaamattomalla ja kehystämättömällä kuvalla viittaan siihen, että teosten kuvitukset vaeltavat kirjan sivuilla vapaasti, niitä ei ole rajattu tietylle sivulle tietyn kehyksen sisään tiettyyn mittaan ja muotoon. Ainoa mikä rajaa kuvan kokoa, on sivun koko sekä se millä tavoin teksti on aseteltu kirjan sivulle.

Perinteisen sadun tapaan Pienen tontun joulussa on onnellinen loppu, kuten myös Olipa Virtasilla joulu –kirjassa, ja tontulle jää hyvä mieli Joulun saapumisesta. Samoin jää lukijalle, koska onneton pieni tonttu on surkea näky istuessaan yksinäisenä pimeässä tuvassaan. Pidin kirjassa eritoten siitä, että tarinassa on aitoa vanhan ajan jouluhenkeä: joulujuhla on ruuan ja valon juhla, sekä kaikkien metsän eläinten ja eläjien juhla. Nykyajan "hienoista lahjoista" ja erikoisista koristuksista ei ole tietoakaan, koska niitä ei tarvita. Luonto tarjoaa upealle juhlalle kaikki puitteet pienen pensaan alla, lumihanget ja nietokset sekä tähtitaivaan. Yhdessä kuvassa näkyy mäyrän käpälässä olevan pienoinen paketti, jota mäyrä ojentaa tontulle. Voinee olettaa, että paketissa on joululahja, tai ehkäpä tuliainen juhlapöytään. Kuvista välittyvä tunnelma on lämmin ja iloinen, ja kaiken tämän kruunaa tontun tekemät kynttilät sekä tähtitaivaan välke. Ja tietenkin he hartaasti kaivatut valkeat nietokset.

Suosittelen lämpimästi molempia kirjoja vaikkapa joulun ajan lahjakirjoiksi – tosin todettakoon vielä kerran, että en ole testannut kirjojen tenhoa käytännössä "pieniin tonttuihin", eli kuvakirjoista pitäviin nuorempiin tai vanhempiin lapsiin. Mutta miksipä nämä kirjat eivät kelpaisi siinä missä moni muukin jouluaiheinen kuvakirja. Tai kuvitettu kirja.

---------------
Kiitoksia hyvät lukijat kuluneesta vuodesta. Kävijälaskurin antamien tietojen perusteella päätelmiä tehneenä oletan, että blogillani edes muutama lukija on. Keskustelu on ollut vaimeaa, mutta en tiedä onko sillä loppujen lopuksi väliä – keskustelumahdollisuus on olemassa, jos joku haluaa sitä käyttää, mutta ymmärrän kyllä jos välillä hyvinkin monisanaiset ja ehkäpä myös jyrkähkön oloiset lausahdukseni, tai akateemiset näkökulmani tappavat keskustelun heti alkuunsa. Nämä ovat piirteitä, joista yritän kasvaa eroon, etenkin "pilkun päällä seisovasta akateemisuudesta" (= asioiden tarkastelusta hyvin yksipuolisesti ja huumorintajuttomasti), mutta kyllä se välillä vaikeaa on. Mutta kuten eräs ystäväni sanoi, "blogissa on se hyvä puoli, että jos ei juttu kiinnosta, ei sitä tarvii lukea. Samaa ei voi tehdä jos keskustelee toisen kanssa kasvokkain. Silloin on vaan kestettävä, jos toisen jutut eivät kiinnosta."

Sinänsä rankka kommentti, mutta kuitenkin niin totta.

Palaan blogin ääreen joskus tammikuun puolella, tarkkaa aikaa en vielä osaa sanoa. Saattaa olla, että tauosta tulee hiukan pidempi.

Jos hyvin käy, repäisen uuden vuoden käyntiin jollakin fantasia-aiheisella kirjoituksella: huomasin, että olen blogin aloittamisesta lähtien puhunut, että sitten joskus ja sitten joskus kirjoitan jonkin fantasia- tai sci-fi –aiheisen tekstin, mutta olen niin solmuuntunut siitä ajatuksesta, ettei blogini vaan saisi "sci-fi- tai fantasia-hörhön" –leimaa (kuten usein vähän liiankin helposti käy, ikävä kyllä), että en ole vielä kertaakaan kirjoittanut mitään aiheeseen liittyvää. No, ensi vuonna ajattelin korjata asian useaan otteeseen. (Monikko on sitten kerrassaan upea juttu ;)

Toivotan kaikille Hyvää ja Rauhallista Joulua, sekä iloista uutta vuotta!

----------------------------
Tässä Uuden Naisen Kirjakahvilaan aikanaan kirjoittamani arvio edellä esitellyistä teoksista.

JOULUN lähestyessä tulevat myös joulusadut. Satuja ilmestyy moneen lähtöön, mutta kotimaisesta tarjonnasta kaksi, joulun 2004 tienoolla ilmestynyttä, persoonallisen lämmintä joulusatua ansaitsevat ehdottomasti maininnan lasten satu- ja kuvakirjoista puhuttaessa. On suorastaan ilo havaita suomalaisen joulusatu- ja kuvakirjaperinteen elinvoimaisuus. Etenkin joulun aikaan tuntuu mukavalta, että voi luottaa kotimaiseen satukirjatarjontaan. Aito joulun tunnelma syntyy hienolla tavalla kotimaiseen tarinaperinteeseen nojaten. Tästä ovat esimerkkeinä kaksi joulusta kertovaa satukirjaa; Olipa Virtasilla joulu sekä Pienen tontun ihmeellinen joulu.

Edesmenneen Marjatta Kurenniemen tekstille ja Virpi Pekkalan kuvitukselle rakentuva Olipa Virtasilla joulu on hilpeä ja erittäin tunnelmallinen kertomus Virtasten perheen joulusta, jonne joulunviettoon eksyy pikkuruinen noita-akka. Noita sattuu asustamaan juuri Virtasen perheen joulukuusen kävyssä, ja kuusen päätyessä Virtasten asuntoon noita tuo omansa lisänsä iloisen perheen joulun viettoon.

Tekstiä ja kuvia on paljon, ja tekstien osalta ajateltuna satu on ihanan pitkä. Tekstin ja kuvien asettelu toimii hyvin, niistä muodostuva kokonaisuus on varsin sopusointuinen. Kertojan äänensävy ehkä hiukan ilkikurinenkin, kun pienen noita-akan seikkailuja kuvaillaan lukijalle. Joulun vieton lomaan mahtuu muutama mainio loitsukin; akkapelarumpis vaan, kun voimallinen noita-akka järjestää maailmaa mielensä mukaiseksi!

Kurenniemen modernin ulkoasun saanut klassikkosatu tuo noita-akka -teemallaan piristävää vaihtelua ainaisten joulupukkien ja tonttujen täyttämään joulusatukirjallisuuteen. Kirjan kuvitus on realistisella tavalla viehättävä ja tunnelmallinen. Kuvia on paljon, täynnä jouluhenkisiä pirteitä yksityiskohtia, joista ehdottomasti parasta rekvisiittaa ovat noita-akka ja tämän kissa. Noita ja kissa räiskäyttävät kukkuroittain lämmintä ja taianomaista tunnelmaa Virtasen perheen asuntoon. Tukka pyörii yhden sun toisen perheen jäsenen päässä, kun akan pikkuruinen luuta pörähtää pitkin ja poikin asuntoa. Kuvitus on niin elävä, että melkein toivoisi sen olevan totta.

Kirjan ulkoasu on myös varsin mainio. Etu- ja takakannen fontti on koristeellinen, luo juuri sopivasti joulun tunnelmaa sopusoinnussa kannen kuvitusten kanssa.

Inkeri Karvosen ja Hannu Tainan Pienen tontun ihmeellinen joulu on tarinansa puolesta Kurenniemen tarinaa jonkin verran vaatimattomampi. Kokonaisuutena satukirja ei kuitenkaan jää häviölle, sillä Tainan kuvitus on yksinkertaisuudessaan todella kaunis, ja luo perinteistä joulun tunnelmaa.

Kirja on ehdottomasti enemmän kuvakirja, eli rakentuu enemmän kuvien kuin itse tarinan varaan. Siitä huolimatta kuvat ja tarina muodostavat varsin toimivan ja erittäin viehättävän kokonaisuuden, jonka pääosassa on pikkuruinen joulun viettoon valmistautuva tonttu. Tonttu on selvästikin yksinäinen, ja ajatus yksinäisestä joulun vietosta luo tarinaan hiukan haikeaa tunnelmaa. Lisäksi joulun tulo tuntuu kestävän ja kestävän, tonttu ei millään jaksaisi odottaa aattoiltaa. Iloisen ja kiltin tontun pitkä odotus ja usko joulun henkeen kuitenkin luonnollisesti palkitaan tarinan lopussa. Tätä kautta tarina on hengeltään perinteinen joulusatu, jonka teemoiksi nousee hyvä ja positiivinen mieli, ja ennen kaikkea joulun taika.

Nuorempia ja vähemmän kriittisiä lukijoita tekstin vähyys tuskin haittaa, sillä tarina ja kuvat kuitenkin muodostavat saumattoman kokonaisuuden kirjaa ääneen luettaessa ja kuvia katseltaessa. Ennen kaikkea tarinassa on kuitenkin taikaa ja tunnelmaa, joka varmasti vetoaa nuoreen lukijaan. Jos perheessä on satu-iässä olevia nappuloita, näitä kahta kirjaa kannattaa joulun aikaa katsella kirjakaupoista.

Myös kirjan ulkoasu on herättää huomiota. Etu- ja takakansi muodostavat laajan talvisen maiseman, jossa on vahva joulun tuntu. Etukansi jatkaa takakannen maisemaa, kuvassa oleva pihapiiri sekä yksinäinen tonttu luovat vahvoja jouluun liittyviä mielikuvia yksinkertaisilla elementeillä: kuvassa on kauralyhde, tontulla kädessä lyhty ja päässä raidallinen pipo, ja maata peittävät korkeat kinokset. Tunnelmaan pääsee pelkästään kaunista kansikuvaa katsomalla. Lisäksi teoksen nimi on painettu tunnelmaan sopivalla punaisella fontilla, tosin itse olisin kyllä miettinyt fonttityyppiä vielä kertaalleen. Kannessa oleva teksti synnyttää hiukan kovan vaikutelman lämpimästä väristään huolimatta.

Huomaa että joulun aika ja taika lähestyy, koska sadut ja kaikenlaiset niihin liittyvät jutut alkavat pyöriä mielessä. Tämän blogimerkinnän aihe on Kari Hotakaisen ja Priit Pärnin Satukirja, ja sen lisäksi myös satukirjat Tomi Kontion Lehmä jonka kyljessä oli luukku (kuvittanut Camilla Pentti) sekä Eija Timosen ja Pirkko-Liisa Surojeginin Käsikäpälässä.

Ennen joulua yritän luoda silmäyksen Marjatta Kurenniemen ja Virpi Pekkalan satukirjaan Olipa Virtasilla joulu, sekä Hannu Tainan ja Inkeri Karvosen satukirjaa Pienen tontun ihmeellinen joulu. Yritän ainakin jouluksi kirjoittaa niistä jotakin, koska ne ovat nimenomaan joulusatuja.

Voisi sanoa, että Kari Hotakaisen kirjoittama ja Priit Pärnin kuvittama Satukirja (Wsoy 2004) on "vaivannut" mieltäni siitä asti kun sen luin syksyllä 2004. En tarkoita vaivaamisella mitään negatiivista, vaan lähinnä sitä, että kirja on ollut mielessä erilaisuutensa vuoksi.

Kirjoitin Satukirjasta aikanaan tämän arvostelun Onnimanniin. Olen edelleen sitä mieltä, että kirja on pläjäys kaikkea sellaista, jota ei välttämättä satukirjaan yhdistäisi. Tai ainakaan itse en yhdistä – tämä johtuu todennäköisesti pitkälti siitä, että kasvoin mm. Rudolf Koivun ja Raul Roineen satujen parissa, joten ehkä siitäkin syystä Hotakaisen Satukirja tuntui "oudolta". En tiedä dadasta ja dadaismista juuri mitään, mutta joskus on käynyt mielessä, että Satukirja edustaisi lähinnä dadaa sekä tekstin että kuvituksen osalta. Lisäksi en edelleenkään osaa analysoida kuvakirjojen kuvitusta käyttämällä lähtökohtana tekniikkaa, jolla kuvitus on toteutettu. Sen vuoksi en paneudu kuvitukseen tässä sen tarkemmin, lähinnä vain niihin mielikuviin, joita teoksen kuvitus maallikkolukijan mielessä herättää.

Itseäni Satukirjassa kiinnostavat lähinnä genremuutokset: se millä tavoin kirjallisuus kehittyy suuntaan tai toiseen eri kirjallisuuden lajityyppien sisällä. Satukirjan kohdalla jo teoksen nimi itsessään asettaa lähtökohtaiseksi viitekehykseksi sadut ja satukirjallisuuden, joita on muistaakseni tarkemmin tutkinut Bruno Bettelheim tutkimuksessaan Satujen lumous. En muista Bettelheimin kirjasta kuin sen, että mies määrittelee yhdeksi sadun tyypilliseksi piirteeksi "onnellisen lopun". Toivottavasti muistikuva pitää paikkansa.

Tätä kirjoittaessani ajattelen esimerkiksi sellaista vastakohtaa kuin venäläiset kansansadut ja Kari Hotakaisen Satukirja. Muistaakseni Vladimir Propp teki aikanaan tutkimusta venäläisten kansansatujen tai ihmesatujen morfologiasta: tutkimustuloksissaan hän totesi, että sadut noudattavat tiettyjä rakenteita. Jos muistan oikein, Propp vertaili noin 2000 venäläistä kansansatua keskenään, ja teki päätelmänsä näiden satujen perusteella. Propp löysi niistä tiettyjä rakennetekijöitä, funktioita, jotka toistuivat sadusta satuun. Tyyliin "joku antaa sadun sankarille jotakin, jonka avulla sankari pääsee toiseen valtakuntaan". Tällainen funktio toistuu sadusta satuun. "Ivan saa taikamunan, josta hyppää kuusi väkevää miestä kuljettamaan häntä maailman ääriin, Petja saa sormuksen, josta tulee hevonen, joka vie Petjan maailman ääriin".

Pointtini lienee lähinnä siinä, että ns. perinteisissä saduissa on havaittavissa tällaisia toistuvia kaavoja, ja kirjallisuudentutkimuksessa lienee luotu satuja määritteleviä tekijöitä juurikin tällaisten havaintojen perusteella. Onnellinen loppu lienee perinteiselle sadulle tyypillinen elementti, jonka voisi ajatella olevan Proppin funktioiden tapainen elementti. Olen tässä muutamana päivänä selaillut Satukirjaa, lukenut pätkän sieltä ja toisen täältä, enkä ole löytänyt tällaisia em. kaltaisia toistuvia kaavoja tarinoista. Rakenteeltaan Satukirja noudattaa tyypillisen satukirjan rakenteita siinä mielessä, että tekstit ovat lähinnä muutaman sivun pituisia, ja että kirja on kuvitettu. Toisaalta Satukirjan tekstit ovat erilaisia siinä mielessä, että voisi sanoa että niistä "henkii hyvyys". Ja erikoisuus. Ennen kaikkea niistä henkii erilainen näkemys asioista, kuin mitä ns. perinteisissä saduissa, kuten Punahilkassa ja vaikkapa Rumassa ankanpoikasessa.

Hotakaisen Satukirja poikkeaa tämänlaisista kaavoista, mikä on mielestäni virkistävää. Kirjan sadut ovat todellakin "toisesta maailmasta", tarkoittaen lähinnä sitä, että ne vaikuttaisivat olevan kaukana perinteisistä saduista. Tämä tulee esille mm. siten, että näin aikuisen silmin nähtynä monet saduista tuntuvat rakentuvan vanhan lasten leikin "rikkinäinen puhelin" –periaatteelle. Ikään kuin sadut olisivat monenlaisista tarinoista koottua sillisalaattia (toimiva ja hyvänmakuinen sellainen), joista henkii "hyvä henki". "Hyvällä hengellä" ja edellä mainitulla "hyvyydellä ja erikoisuudella" viittaan lähinnä siihen, että se vähä mitä tunnen satuja ja satukirjoja, rakentuu perinteisessä saduissa usein käsittääkseni ns. moraalisille pähkinöille ja niiden ympärille: monissa saduissa tavalla tai toisella osoitetaan/opetetaan/näytetään lukijalle mikä on oikein tai väärin, tai mikä johtaa hyvään tai pahaan jne.

Hotakaisen Satukirjassa ei ole sitä ilkeää sutta, joka syö isoäidin ja vaikka kenet, ei ole ilkeää noitaa joka pistää Hannun ja Kertun lisäksi puolet kaupungin lapsista pataan, ei ole sellaista perinteisissä saduissa jossakin taustalla hiipivää "pahaa", joka on sadussa läsnä koko sen keston ajan, ja joka saa palkkansa vasta aivan sadun lopussa. Hotakaisen tarinat ovat aivan toisella tasolla. Perinteiset hyvän ja pahan vastakkainasettelut eivät varmaan edes toimisi Satukirjan tyyppisissä saduissa. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että Priit Pärnin kuvitus on paikka paikoin synkkä, synkähkö, absurdi tai jopa pelottava, mikä luo voimakkaan kontrastin Satukirjan teksteihin yhdistettynä. Kuvitus on myös hyvin moderni. Ainakin verrattuna Koivun tai jonkun muun perinteisen sadun kuvittajan töihin.

Näissä mietteissäni ei ole kysymys pitämisestä tai pitämättömyydestä. Kysymys on kiinnostavuudesta – Hotakaisen Satukirja on kiinnostava, ja Priit Pärnin kuvitus on mielestäni erikoinen. Tämä jäi aikanaan kritiikissä sanomatta, mutta sanonpahan sen tässä: kirja on kaikkinensa todella kiinnostava – etenkin erilaisuutensa vuoksi.

Tutkaillessani Satukirjaa uudestaan, kirjahyllystä pilkisti silmään eräs toinen erikoisuus, jonka olen jättänyt huomiotta sen ilmestymisestä saakka: Tomi Kontion Lehmä jonka kyljessä oli luukku (Teos 2006). Kun kirja aikanaan ilmestyi, en kirjoittanut siitä mihinkään. Kirja vain lähetettiin minulle, vaikka en edes tilannut sitä (joskus käy näinkin, ei haittaa, en valita ;), mutta se ikään kuin unohtui, koska sen arvioiminen ei kuitenkaan osunut kohdalleni. Iiris Pakarisen kirjoittama arvio kirjasta löytyy Onnimannin numerosta 4/2006.

En ollut kertaakaan avannut Kontion kirjaa ennen tätä. En tiedä johtuiko siitä, että olen tässä jo jonkin aikaa pyöritellyt Hotakaisen Satukirjaa kielen ja mielen päällä, mutta Kontion Lehmä jonka kyljessä oli luukku muistutti minua heti miten Satukirjasta, pelkästään jo kansikuvan perusteella. En kirjan aukaistessani tiennyt yhtään mitä odottaa, mutta mielikuva-yhteys Satukirjaan toimi eräänlaisena lähtöasetelmana. Sanoisin että mielikuva perustui nimenomaan kannen kuvitukseen, koska tyylillisesti se muistutti minua Satukirjasta. Se, että kirjan nimi on Lehmä jonka kyljessä oli luukku, ei niinkään (uskoakseni) vaikuttanut mielikuvan syntyyn, vaikka nimi on kieltämättä erikoinen.

Toisin kuin Satukirja, Lehmä jonka kyljessä oli luukku kertoo yhden yhtenäisen tarinan. Tarina kertoo Ivanin ja Vanjan, tai Vivanin ja Anjan karkuretkestä, jolla he tapaavat lehmän jonka kyljessä on luukku. Tytöillä tahtoo v-kirjain tuottaa hiukan hankaluuksia, siitä syystä he kutsuvat itseään nimillä Ivan ja Vanja.

Tulin lukeneeksi myös kirjaa käsittelevän, Iiris Pakarisen kirjoittaman kritiikin. Kritiikki on positiivinen, ja siinä puhutaan mm. Kontion kielen ilmaisuvoimasta, ja Pentin kuvituksen voimasta. Pakarinen toteaa myös, että "Kontion kirja nousee puolustamaan yksilöllisyyttä ja kunkin omaa identiteettiä". Tällä Pakarinen viittaa siihen, että tavatessaan lehmän jolla on kyljessä luukku, tytöt haluavat kurkistaa luukkuun, ja lehmä suostuu sillä ehdolla, että tytöt vaihtavat lehmän kanssa "hullutuksiaan", eli lähinnä tämän tyttöjen v-kirjainta koskevan erikoisuuden. Paria lausetta myöhemmin Pakarinen toteaa kritiikissään, että "Lehmän vaatimukset hullutusten vaihtamisesta tuo mieleen satujen magian tarkat säännöt". En tajunnut tätä kommenttia lainkaan, lähinnä sitä kuinka se liittyy kirjallisuuskritiikkiin. (Mitä ihmeen magian tarkkoja sääntöjä? Onhan sääntöjä tietysti olemassa, mutta ne lienee vaihtelevat tarinasta toiseen, kunkin kirjailijan luoman maailman mukaan. En ainakaan ole tietoinen siitä, että kirjallisuuden kentällä olisi luotu ns. magian yleispätevät säännöt, joita olisi sovellettu samalla tavalla kuten esim. Asimovin robotiikan kolmea pääsääntöä. Ja kuinka nämä liittyvät hullutusten vaihtoon?) No enivei, koin lehmän pyynnön lähinnä vaihtokauppana: tytöt antavat jotakin heidän omaansa, ja lehmä antaa jotakin omaansa.

Satu jatkuu siten, että tytöt päätyvät lehmän pötsiin kokemaan erilaisia hullutuksia. Eräs niistä osoittautuu hiukan liian kovaksi purtavaksi, ja niinpä tytöt päätyvät loppujen lopuksi omalle kotiovelleen, koska tuli äitiä ikävä. Ja siellähän se äiti on kotona, odottamassa tyttöjä lämmin syli avoinna. Häppy end.

Kaiken kaikkiaan satu tulee käsittääkseni lähelle perinteistä satua: on selkeä tarina, jossa on selkeät päähenkilöt, jotka joutuvat jonkinlaiseen seikkailuun, joka päättyy onnellisesti. On tietty kaava, jota satu noudattaa. Kaavaan liittyy se, että pientä uhkaakin on ilmassa, lähinnä oman identiteetin menettämisen kautta – tytöt identifioivat itsensä oman puheensa kautta, ja kun oma puhetapa on uhattuna, se tuntuu todella isolta uhkalta, joka väistyy, kun he juoksevat karkuun ja päätyvät äidin pehmeään syliin. Mielenkiintoista sadussa onkin juuri se, kuinka siinä käytetään hyväksi tyttöjen "puhevikaa". En tiedä onko kysymys varsinaisesta puheviasta, mutta tulinpa nyt käyttäneeksi sanaa. Tosin voisi myös sanoa tyttöjen hullutusta, kuten kirjan lehmä sanoo. Koko tarina rakentuu tämän hullutuksen ympärille, ja myöhemmin sen ympärille kertyy lisää hullutuksia lehmän pötsissä.

Ajatus lehmästä jonka kyljessä on luukku, josta pääsee lehmän pötsiin, ja josta voi katsella maailmaa lehmän lentäessä maailman tuulissa on varsin viehko. Viehkeä. Hassu ja hauska. Kirjassa pelataan sanoilla, mm. v-sanan negatiivisella kirosanamerkityksellä siinä missä puheviallakin. Tai vanhalla sanonnalla "lentävä lehmä". Sadun maailmassa kaikki on mahdollista.

Camilla Pentin kuvituksesta sen verran, että kuvitus on moderni. En osaa siitä juurikaan muuta sanoa. Pakarisen käyttämä adjektiivi voimallinen on hyvin istuva ilmaisu, sillä kokonaisia sivuja täyttävä kuvitus totisesti tunkee lukijan/katselijan tajuntaan. Sitä ei pääse karkuun. Sanon karkuun sen vuoksi, koska minulle tuli sellainen olo, että haluaisin juosta sitä karkuun. Perinteisen satukirjakuvituksen kohdalla (mm. Beskow, Koivu, Surojegin) on tullut yleensä sellainen olo, että kuvan esittämään maailmaan haluaisi upota. Olen siis ilmeisen konservatiivinen, mitä kuvituksiin tulee. ;) Teoksen sivuilla sanotaan Pentin kuvituksesta näin: " Camilla Pentti voitti Rudolf Koivun palkinnon parhaasta lasten- ja nuortenkirjan kuvituksesta vuonna 2006. Kirja sai myös kunniakirjan Suomen kirjataiteen komitealta Vuoden kauneimmat kirjat 2006 -kilpailussa."

Kolmantena kirjana valitsin joukon jatkeeksi Eija Timosen ja Pirkko-Liisa Surojeginin Käsikäpälässä (Tammi 2004) lähinnä sen vuoksi, että käsittääkseni tämä satukirja edustaa ns. perinteistä satukirjaa tekstiä ja kuvitusta myöten. Sekä teksteissä että kuvituksessa käytetään hyväksi vanhaa suomalaista kansanperinnettä. Halusin ottaa tämän satukirjan esille tässä yhteydessä lähinnä vertailun vuoksi.

Käsittääkseni kirjan tarinoita ovat jossakin vaiheessa esitetty myös TV2:n lastenohjelmissa. 

Jos mitataan satujen perinteisyyttä onnellisen lopun mitalla, kaikki Käsikäpälän 10 satua lukeutuvat perinteisiin satuihin – kaikissa on siis eräänlainen onnellinen loppu. Jos mitataan perinteisyyttä suomalaisen kansanperinteen mitalla, toteutuu myös kansanperinteen esittäminen kaikissa saduissa: näissä saduissa luonto esittää pääosaa, tumma ja pimeä metsä sen erilaisine asukkeineen, jotka näyttelevät erilaisia osia sadun hahmojen elämissä. Metsä on pelottava, mutta myös turvallinen. Eläimet ja ihmiset ovat tekemisissä keskenään ja kommunikoivat keskenään. Jos mitataan kirjaa perinteisen satukirjan satujen ja kuvitusten mitalla, nekin elementit toteutuvat tässä kirjassa: sadut ovat muutamien sivujen mittaisia, juuri sopivia luettavaksi iltasatuina ääneen, ja tarinat on kuvitettu erilaisilla tarinaa kuvastavilla kuvilla. Pääasiassa eläinten kuvilla. Jotkut kuvista ovat aukeaman kokoisia, jotkut koko sivun kokoisia, toiset taas pienempiä. Kuvitusta on lähes joka sivulla. Jo näiden seikkojen perusteella ajattelisin, että Käsikäpälässä edustaa perinteistä satukirjaa.

Tunsin oloni kovin kotoisaksi Käsikäpälän satujen parissa. Kirjaan voi uppoutua, sen sisältämien satujen lukemisesta tulee hyvä mieli. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että minulla ei ole kirjasta juuri mitään sanottavaa: sadut ovat niin suomalaisia, jossakin mielessä jopa tavallisia (perinteisyydessään tavallisia), ja koska niissä toteutuu se perinteiselle sadulle tyypillinen elementti seikkailusta, "oikein ja väärin" tekemisen seurausten opettamisesta sekä moraalin opettamisesta, ovat ne sitä myöten ikään kuin lokeroitu siihen tiettyyn satujen kategoriaan, josta ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Nämä sadut hehkuvat omaa hehkuaan, vievät mukanaan jännittävään maailmaan, mutta edelleen niistä ei ole kirjallisuudentutkijan näkökulmasta mitään sanottavaa. Se mikä on outoa, entuudestaan tuntematonta ja ehkä jopa vieraudessaan pelottavaa, siitä minulla on jotakin sanottavaa. Kuten Hotakaisen Satukirjasta. Tai Kontion Lehmä jonka kyljessä oli luukku –satukirjasta.

Yhteistä näille kaikille kirjoille on se, että ne ovat kuvitettuja kirjoja. Ymmärtääkseni sekä Satukirja että Käsikäpälässä ovat varsinaisia kuvitettuja kirjoja, mutta Lehmä jonka kyljessä oli luukku on kuvakirja. Käsittääkseni ero piilee siinä, että kahdessa ensimmäisessä teksti rakentaa tarinaa ja kuvitus tukee sitä, mutta jälkimmäisessä kokonaisuus rakentuu tekstin ja kuvituksen tasapainoisen vuorovaikutuksen varaan – kummallakin elementillä on yhtä suuri osuus tarinan rakentamisessa.

Itsensä kehittämisen saralla olen silloin tällöin yrittänyt ottaa muutamia askeleita, myös kirjoittamiseen liittyen. Olen kokenut että esim. niin yliopistolla kuin muuallakin järjestetyt erilaiset seminaarit ja kurssit ovat vain auttaneet laajentamaan kirjallisuuteen ja etenkin kritiikkien kirjoittamiseen liittyviä näkökulmia. Muutama vuosi sitten osallistuin Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutissa järjestettyyn erittäin mielenkiintoiseen kaksipäiväiseen seminaariin (jonka nimeä en muista). Seminaarin toisena päivänä kuunneltiin erilaisia luentoja ja puheenvuoroja, ja toisena päivänä osallistuttiin työryhmiin. Minä osallistuin kuvakirjakritiikin tekemisen työryhmään. En tuolloin tiennyt juuri mitään siitä, millä perusteilla kuvakirjoja tulisi arvioida, minkä vuoksi halusinkin työryhmään osallistua. Seminaari olikin siltä osin varsin antoisa.

Työryhmässä puhuttiin mm. kaikista niistä erilaisista tekniikoista, joilla kuvia/kirjojen kuvituksia tehdään. Kuinka kuvakirjaa tai kuvataideteosta voi arvioida, jos ei tiedä kuvan tekemisen tekniikasta mitään? Lopputulos oli muistaakseni se, että puhuimme paljon siitä, kuinka kriitikoille pitäisi järjestää kursseja, joilla voisi oppia näitä asioita, ja sitä kautta saada konkreettista pohjaa kuvataideteoksen arviointiin. No, seminaarista on tosiaan muutama vuosi aikaa, enkä ole saanut aikaiseksi mennä kuvakirjojen kritiikin tekemistä koskeville lisäkursseille, sikäli mikäli sellaisia on järjestetty. En edes tiedä onko niitä järjestetty. Olen myös suosiolla jättänyt kuvakirjojen arvioinnin muille, alaa paremmin tunteville kirjoittajille, mutta mielestäni on hyvä tietää edes joitakin perusteita siitä, kuinka kuvakirjoja tulisi lähestyä. Olen ehkä hannari, mutta seminaarin jälkeen tiedostin puutteeni varsin voimallisesti, enkä yksinkertaisesti ole uskaltanut lähteä arvioimaan kuvakirjoja. Harjoittelu auttaisi, tiedän, mutta en silti ole juurikaan uskaltanut.

Tämänkertaisen blogitekstin yksi pointti on kuvakirjakritiikin lisäksi tietämättömyys, ja etenkin se, kuinka tietämättömyys on joskus jopa suoja: yksi ensimmäisistä kirjallisuuskritiikeistäni joita kirjoitin, käsitteli Harri Oksasen kuvakirjaa Pokkiainen. Pokkiainen oli Oksasen esikoiskirja. Kirjoitin kirjasta kritiikin Onnimannin Puntariin, koska ajattelin että kuvakirjasta on helppo aloittaa. On helppoa olla jälkiviisas, mutta enpä olisi tuolloin voinut olla enempää väärässä – tänään koen kuvakirjan yhdeksi vaikeimmista kirjallisuuden alueista kirjoittaa asiallista ja asiantuntevaa kritiikkiä. Toisin oli silloin joskus, ja koska en tiennyt kuvakirjakritiikkien kirjoittamisesta yhtään mitään, voi sanoa että jossakin määrin elin tietämättömyyteni suojassa. Jälkeenpäin kuvitelmani siitä, että "kuvakirjasta on helppo aloittaa" on sortunut täydellisesti.

Alla kritiikki jonka Pokkiaisesta aikanaan kirjoitin. (Pyysin Karistolta kirjan kansikuvaa, mutta en jostakin syystä saanut sitä. Harmi, olisi sopinut tähän, koska kansikuva on erittäin kaunis.)

Harri Oksanen – Pokkiainen

Karisto 2003. Sivuja 30.
Kuvitus: Harri Oksanen

Esikoiskirja suomaiseman pienestä eläjästä

Suhteutettuna siihen, että Pokkiainen on satukirja, sen sävy on jokseenkin surullinen ja melankolinen. Pokkiainen on nimittäin pieni ja arka suo-olento, joka enimmäkseen pelkää ja säikkyy asioita. Pokkiaisen sateen täyttämä suo-elämä vaikuttaa olevan yhtä suurta vastoinkäymistä, jossa on vain harvoja valopilkkuja. Kuitenkin ne valopilkut joita siinä on, saavat Pokkiaisen kokemaan uusia asioita ja miettimään tunteitaan. Pokkiainen joutuu myöntämään yksinäisyytensä, mutta myös senkin että se viihtyy yksin, koska pelkää, että muut eivät ymmärrä.

Suo-olennon pelko kohdistuu sen omaan olemukseen, kiilluviin silmiin, piikkitukkaan ja rääkyvään ääneen, joita se itse pitää vastenmielisinä. Tarinasta välittyy hyvin Pokkiaisen pelko siitä, että muutkin olennot jakavat Pokkiaisen pelon sen omaa olemusta kohtaan. Pokkiaisen silmien kautta tarina kertoo myös suolla elävien keijujen elämästä, sillä suolla liikkuessaan se tarkkailee keijuja kantaen huolta siitä, kuinka nämä selviävät suon vaihtelevissa olosuhteissa. Pokkiaisen huoli kertoo myös sen lämpimästä sydämestä, sillä se koettaa auttaa keijuja, vaikka häpeää omia huolensekaisia tunteitaan tuntiessaan niiden vuoksi itsensä hölmöksi.

Sadun surullinen ja melankolinen sävy särkyy Pokkiaisen mietteiden ja tekojen kautta tarinan loppua kohden. Pokkiainen kasvaa vähän kerrassaan rohkeammaksi ja tajuaa selviävänsä jopa sille kipeää tekevästä auringosta kuun ja oman kekseliäisyytensä avulla. Vaikka tarinan lopussa aurinko ei paistakaan, ja miksi pitäisikään, pimeää yötä jää valaisemaan tähtien kimmellys taivaan täydeltä. Illan ja kuun tuoman helpottavan valon tullessa Pokkiainen osaa jo nauraa helpotustaan häpeämättä omaa ääntään.

Harri Oksasen siro, persoonallinen ja kauniisti väritetty kuvitus antaa tarinalle elävyyttä, jota ilman se olisi vain varjo siitä, mitä se on nyt. Pokkiaisen melankolisuus ei leikkaa sadulta siipiä, sillä sen loppua kohden vähentyessä syntyy vaikutelma pienen olennon kasvamisesta melankolian ylitse, koska se oppii tuntemaan itsensä ja voimansa paremmin. Kirja sopii niin nuorille kuin vanhoille.

------------------

Niin. Kyseessä on siis kuvakirja. Mainitsenko missään vaiheessa niin sanottua kritiikkiäni että kyseessä on tosiaan kuvakirja? En. Mainitsenko missään vaiheessa millä tavoin kuvitus kenties rakentaa teosta, elää vuorovaikutuksessa teoksen tekstin kanssa, kannattelee tarinaa, rakentaa tarinaa, on tarinan kannalta hyvin olennainen elementti jne.? En. Entä reagoinko missään vaiheessa kuvitukseen millään muulla tavalla kuin yhdellä lauseella? En. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kritiikkini on yhdenlainen malliesimerkki siitä millä tavalla kuvakirjakritiikkiä ei pitäisi tehdä. Perusteena kommentille voi toimia vaikka se, että teoksessa Tutkiva katse kuvakirjaan (BTJ Kirjastopalvelu/SNI 2001) Sisko Ylimartimo (joka toimi myös kuvakirjaryhmän vetänä aikaisemmin mainitsemassani seminaarissa) kirjoittaa artikkelissaan (Ulla Rhedinia, Bilderboken 1992, lainaten) seuraavasti: "Alkuperäisessä kuvakirjassa teksti ja kuva tukevat toisiaan siten, että toista ei voi olla ilman toista. Kuvien koko, sommittelu – muun muassa liikesuunta – ja värimaailma kuvissa olevien symbolien ohella tukevat kerrontaa. Kuvakirja on trimediaalinen ilmiö: tekstin ja kuvituksen lisäksi myös taitto on kokonaisuutta ajatellen yhtä merkittävä."

Lisää perusteluja tehdä kuvakirjakritiikki eri tavalla, eli siis keskittyä vaikka yllä mainittuihin asioihin, tarjoavat mm. William Moebiuksen essee Introduction to picturebook codes (Word & Image, Vol. 2., no.2, 1986) sekä Maria Nikolajevan & Carole Scottin How Picture Books Work (2001).

Pokkiaisesta kirjoittamassani "kritiikissä" olin autuaallisen tietämätön kaikesta tästä. Ja vielä paljon muusta. Nyt sentään tiedän kuinka vähän mistään tiedän, ja siitä mistä en tiedä mitään, osaan pitää näppini erossa. Ainakin silloin tällöin. ;)

Kaikille kuvakirjoista ja niiden tutkimuksesta kiinnostuneille suosittelen lämpimästi yllä mainittua teosta Tutkiva katse kuvakirjaan sekä Nikolajevan & Scottin kirjaa, mutta kannattaa Moebiuksen esseetäkin varmasti vilkaista, jos sen saa jostakin käsiinsä. Itse löysin sen aikanaan SNI:n kirjastosta Tampereen Puutarhakadulta.