Lauantain 18.8.2007 Aamulehden B-osan etusivulla on juttu kirjailija Juha Itkosesta. Toimittaja Antti Lähde kertoo kuinka Itkonen on tullut muusikko Matti Johannes Koivun kanssa puhumaan Lasipalatsin terassille lapsellisia.

Selviää, että "lapsellisella" toimittaja ilmeisesti tarkoittaa lasten kulttuuria, tässä tapauksessa lähinnä lapsille suunnattua kirjallisuutta. Ainakin puheenaiheena on Itkoselta tulossa oleva kirja Topsi ja tohtori Koirasson.

Hiukan myöhemmin Itkonen toteaa näin: - Kun kerran kyseessä on lastenkirja, niin kai sen kehtaa sanoa, että tarina syntyi yhdessä illassa, Kirjallisuuden valtionpalkinnonkin saanut Itkonen nauraa.
-------

Minä en tykännyt. En tykännyt siitä, että toimittaja viittaa sanalla lapsellinen lastenkulttuuriin, enkä tykännyt Itkosen letkautuksesta. "Kun kerran kyseessä on lastenkirja, niin kai sen kehtaa sanoa". Voi herrajjeekuna.

Tulkitsin Itkosen heiton siten, että tarina on syntynyt yhdessä illassa, mutta sitä ei ole "tehty valmiiksi" yhdessä illassa, eli ei välttämättä kirjoitettu valmiiksi asti. Ajattelin lähinnä siten, että Itkonen on saanut idean ja hahmotellut tarinan rungon valmiiksi. Ja kirjoittanut tarinan sitten myöhemmin. Sitten mietin, että eikö aikuistenkirjasta voi sanoa tällä tavalla? Entä eikö aikuistenkirjallisuuden kohdalla voi toimia näin? Meneekö uskottavuus? "Tarina syntyi yhdessä illassa" - aha, just joo, niin varmaan. Tulkittaisiinko se lähinnä sillä tavalla, että joku on kirjoittanut hela hoidon yhden illan aikana valmiiksi asti, viimeistä pilkkua myöten.

Itse tulkitsen sanat "tarinan synty ja syntyminen" siten, että jotakin syntyy ja kehittyy. Sen takia tässä kiivailen: luulisi että syntyminen ja kehittyminen olisi yksilöllisenä prosessina samankaltainen ilmiö sekä lasten- että aikuistenkirjallisuuden puolella.

Välipostaus koskien lausuntojen kirjoittamista käsittelevää blogimerkintääni: puhuin siitä, kuinka Frances Hardingen Fly By Night –teos on suomennettu nimellä Kärpästyttö, ja kuinka en ymmärrä lainkaan mitä tekemistä nimellä on tarinan kanssa. No, nyt sekin selvisi. Luin Portti-lehdestä (1/2007) Liisa Rantalaihon Kärpästytöstä kirjoittaman kritiikin, jossa hän toteaa, että Musca on latinaa ja tarkoittaa kärpästä.

Jääräpää jurnuttaa tässä vaiheessa, että alkuperäisteoksessa päähenkilön nimi on Mosca Mye eikä Musca jotakin. Ja jurnutanpa vielä sen verran, että latinan kielen sanakirjani (Salmi-Linkomies, Otava 1990, 13. painos) ei myöskään valota asiaa nimen osalta, mutta ei ole syytä epäillä Rantalaihon kommenttia sankarittaren nimeä koskien.

Pointti lienee siinä, että kääntäjä on tehnyt valintansa, että suomennoksessa olisi jotakin järkeä. Kirjan sisällysluettelo on todennäköisesti ollut hitonmoinen käännettävä (muistan kirjoittaneeni lausuntoon, että suomentaja saa olla fakiiri, jos aikoo selvitä hommasta siten, että suomennoksessa on jotakin järkeä), eikä kirjan nimeä Fly By Night varmaan ollut kovin helppo kääntää, jos halusi että nimellä ja tarinalla on jokin yhteys.

Muutama sana kirjallisuuspalkinnoista. Tarkoitukseni on lähinnä miettiä ääneen palkintokulttuurin hyviä ja huonoja puolia, ja ylipäänsä sitä onko hommassa mitään järkeä.

Onko kirjallisuuspalkinnoissa mitään järkeä? Eikö kirjallisuus kuitenkin loppujen lopuksi ole subjektiinen asia ja subjektiivinen kokemus? Tiedän, että sorkin tässä jossakin määrin kirjallisuustieteellistä asiaa (eli että onko kirjallisuus tiedettä vaiko ei, onko kirjallisuudessa kyse vain ja ainoastaan lukijan subjektiivisesta kokemuksesta jne., mutta voihan näistä asioista edes yrittää puhua ääneen muutenkin kuin vain ja ainoastaan tieteellisessä ilmapiirissä..?), josta en juurikaan tiedä mitään, mutta hei, soitellen sotahan ja niin pois päin. Pitää pysyä tyylilleen uskollisena katkeraan loppuun asti.

Onnimannin päätoimittaja Tuula Korolainen kirjoitti vuoden 2007 Onnimannin ensimmäiseen numeroon jutun otsikolla Kirjailijan "missivuosi", joka oli mielenkiintoista luettavaa koskien kirjallisuuspalkintoa ja mitä kaikkea sellaisen voittamiseen liittyy: Korolainen käsittelee jutussaan omia kokemuksiaan Finladia Junior –palkinnon voittamisesta. Hän voitti Juniorin vuonna 2005 teoksellaan Kuono kohti tähteä (LK 2005). Palkinnon voittamiseen tuntuu jutun perusteella liittyvän paljon hyviä puolia: palkinnon voittaminen tuottaa julkisuutta ja tunnettuutta mm. lehtijuttujen ja eri medioihin pääsemisen muodossa, kutsuja kolumnistiksi eri lehtiin tai esiintyjäksi eri paikkoihin kuten esim. kirjastoihin, sekä tietysti konkreettista rahaa.

Kuitenkin, kun lukee esim. kyseisen Onnimannin numeron pääkirjoitusta, jossa Korolainen pohtii kuinka hyvin kirja-alalla menee, ainakin minulla herää edelleen kysymyksiä siitä, mitä järkeä palkinnoissa oikeastaan on? Ovatko palkinnot "kapitalistisen talouden markkinointikeino", jolla pyritään vauhdittamaan kirjamyyntiä? (Finlandia-palkinto kulttuuri ei kuitenkaan ole kovin vanha) Ostavatko kuluttajat vain palkittuja kirjoja? Tällaisia kysymyksiä tulee väkisinkin mieleen, kun tarkastelee pääkirjoituksessa kerrottuja lukuja muutamien yksittäisten teosten, muutamien yksittäisten "megasellereiden" myyntiluvuista: vuoden myydyin teos (ilmeisesti vuoden 2006) oli J.K. Rowlingin Harry Potter ja puoliverinen prinssi (152 400), toisena Ilkka Remeksen aikuisdekkari 6712 (151 600), ja kolmannelle sijalle ylsi Mauri ja Tarja Kunnaksen Viikingit tulevat (120 000). Korolaisen mukaan Finlandia-palkinnot nostavat voittajakirjojen myyntiä, mutta eivät ehdokkaiden: "Viime vuoden Junior-voittaja päätyi myyntilistan 16. sijalle, mutta muiden ehdokkaiden myynti jäi pieneksi, heikoimmillaan pariin sataan.

Kuten Korolainenkin pääkirjoituksessaan toteaa, tähtien varjoon jäävät ne sadat kirjat, joita ostetaan vähän jos ollenkaan, ja niiden tekijät, jotka eivät saa sen paremmin lukijoita kuin tulojakaan.

En tiedä ratkaisuja asiaan, siis että mitä länsimaisen kulttuurin lävistäneen palkintokulttuurin tilalle voitaisiin kehittää, mutta olen sitä mieltä, että palkintokulttuuri on vinoutunutta ajatellen taiteen arvottamista. Jos kauneus on niin sanotusti katsojan silmässä, silmällä pitäen esim. kuvataidetta ja kirjallisuutta, kuinka taidetta voi arvottaa? Aiheesta on varmasti keskusteltu enemmän ja vähemmän vuosien varrella, keskustelut jotka olen onnistuneesti missannut jotakin muuta touhutessani. Ja kuvataiteen osalta en juurikaan voi ottaa osaa keskusteluun koskien taiteen arvottamista, koska en ymmärrä kuvataiteesta muuta kuin em. kauneus on katsojan silmässä –seikan. Kirjallisuuden osalta asia on toinen, ja sen vuoksi halusin pohtia aihetta ääneen. Eikö olisi järkevämpää satsata esim. kirjailijoille myönnettäviin apurahoihin ja yleensäkin kirjallisuuden tukemiseen sekä kirjastolaitoksen tukemiseen, tai johonkin joka palvelisi kirjailijoita tai kirjallisuutta hiukan laajemmalla tasolla – mitä se voisi olla, sitä en tiedä. Vaikkapa valtion laajemmin tukemia kirjailijoiden kouluvierailuja, joissa kirjailijat voisivat esitellä teoksiaan nuorelle lukijakunnalle. Toiveajattelun mukaan Suomen tulevat toivot menisivät kotiin ja vinkuisivat vanhempiaan ostamaan heille "sen sikamageen kirjailijan kirjoja, joka tänään kävi koulussa vierailulla". Toiveajattelua ehkä, mutta silti..? Ja näin tuettaisiin myös kapitalismin rattaita, hoh ja huh, ja kirjamyynnitkin saattaisivat ehkä mahdollisesti lisääntyä. Saattaisivat – suomen konditionaali on sitten kerrassaan hulvaton juttu.

Kirjallisuuspalkintokulttuurin hyvistä puolista vielä sen verran, että kirjallisuuspalkinnot saattavat kannustaa myös kirjoittamaan. Jos kilpailussa ei pärjääkään, saattaa kirjoittaja hyvinkin sisuuntua ja päättää, että minähän kirjoitan niin kauan, että "pääsen johonkin, vaikka sitten voittosijoille". Noin ylipäänsä ajateltuna eihän siinä menetä yhtään mitään, jos vaikka osallistuisikin kirjallisuuskilpailuun. Päinvastoin, oikein hyvin jos käy, saattaa saada vaikka käsikirjoituksensa julkaistua. Tiedän sellaisenkin tapauksen: kirjoittaja osallistui kirjallisuuskilpailuun, jossa hän ei pärjännyt, mutta jonka seurauksena kustantamosta otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että he ovat kiinnostuneita hänen käsikirjoituksestaan. Voittoa ei tullut kilpailussa, mutta sen tuottama pettymys on varmasti haihtunut ajan myötä pois, kun käsikirjoitus eteni kirjaksi asti.

Kirjallisuuspalkintokulttuuriin liittyy varmasti monia sellaisiakin puolia, joita en ole tässä tuonut esille, johtuen varmaan lähinnä siitä, että en ole niistä tietoinen tai tullut ajatelleeksi niitä. Tuula Korolaisen kirjoittama, Finlandia Junior –palkinnon saamista käsittelevä juttu innoitti minut kuitenkin kirjoittamaan muutaman sanasen aiheeseen liittyen. Jos aihe kiinnostaa lasten ja nuorten kirjallisuuden osalta, kannattaa vilkaista tarkemmin Onnimannia 1/2007. Siinä on nimittäin juttu vuoden 2006 Finlandia Junior –palkituista Virpi Talvitiestä ja Timo Parvelasta. He voittivat Juniorin teoksellaan Keinulauta.

Haastattelussa Timo Parvela toteaa mm. "arvostavansa palkintoja, sillä tekijälle ne ovat kuitenkin lähes ainoita kanavia julkisen tunnustuksen saamiseen". Lausahdus pistää kyllä miettimään kuinka asiat oikein ovat lasten ja nuorten kirjallisuuden kohdalla – sen kirjoittamisen, tuottamisen ja julkaisemisen eli sen tekijöiden kohdalla. Sekä Tuula Korolaisen pääkirjoituksen, hänen kirjoittamansa "Kirjailijan missivuosi" –jutun että Talvitien ja Parvelan haastattelun pohjalta syntyy aika karu mielikuva siitä minkälaista kivikkoa lasten ja nuorten kirjailijan sekä kirjojen kuvittajan työelämän polut voivat olla. Jutussa tulee esille monia muitakin sekä palkinto- että yleensäkin kirjallisuuskulttuuriin liittyviä mielenkiintoisia ja oleellisia pointteja (kuten kirjailijan tulot, eläke- ja työttömyysturvan rakentaminen, kuvittajat ja heidän roolinsa kirjamaailmassa, sekä mm. tähän rooliin liittyvät vaikeudet esim. apuraharintamalla.

Pitänee lukea Hannu Raittilan Kirjailijanelämää (WSOY 2006). Olen siinä uskossa, että se kuvaa sana- ja kuvataidetyöläisten moniottelijan elämää aika osuvasti.

Jälkikirjoitus: olin jo pistänyt tämän tekstin viimeisen pisteen paikoilleen, kun postilaatikkoon tulla tupsahti uusin Kritiikin uutiset (SARVin jäsenlehti). Soila Lehtosen artikkeli sivulla 13 pisti heti silmään. "Kuka tarvitsee palkintoja" –juttu käsittelee toukokuussa jaettua Euroopan teatteripalkintoa, tai lähinnä kuvailee farssia, joka palkintojen jaosta syntyi. En lähde referoimaan artikkelia tässä, mutta jutun perusteella voi sanoa, että tämän vuoden palkintojenjakotilaisuus oli ollut varsinainen show – lähinnä negatiivisessa mielessä.

Lehtonen muistuttaa lukijoita 2500 vuoden takaisesta palkintokulttuurista Kreikassa: Dionysoksen festivaaleilla sai parhaasta näytelmästä palkinnoksi vuohen. Mieleeni juolahti heti, että kuinkas sitten suut pantaisiin, jos täällä koto-Suomessa jaettaisiin vaikkapa Finlandia ja Finlandia Junior –palkinnoiksi lehmiä. Onhan se taloudellista hyvää tuottavaa elikko. Tai mitenkä olisi karhu? Siitä ainakin tiedettäisiin, että naapurin se ja se on saanut kirjallisuuspalkinnon, kun karhu köllöttelisi kotioven edessä. Ja saahan karhustakin hyvät lihat. Turkista puhumattakaan.

Helatorstai tuli vastaan nopeammin kuin ajattelin, samoin perjantai-vapaan myötä tienattu pitkä viikonloppu. Ja blogi jää kaiken tämän ihanan työ- ja vapaa-ajan jalkoihin. Näinhän se menee yhdellä sun toisella. Ehdin kuitenkin erään mietelmän kirjoittaa ennen tätä ylellistä pitkää viikonloppua: olen sitä mieltä, että blogissa täytyy ilman muuta voida myös kiukutella, jos vain pysytään aiheessa. Joten mutinoita -kategoria on tästä eteenpäin varattu kiukuttelulle, melkein kiukuttelulle tai jollekin sen sellaiselle. Kunhan kiukuttelu vain liittyy lasten ja nuorten kirjallisuuteen, ja mahdollisesti myös kritiikin kirjoittamiseen.

Olen tässä jo pitkään kiukkuillut näkyvyys- ja profilointijutuista. Siitä syystä myös tämä blogiprojekti. Näkyvyysjutuilla tarkoitan siis lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyyttä eri medioissa. Tämän kevään aikana otin itseäni niskasta kiinni, ja aloin tarkkailla miltä tilanne näyttää kahdessa eri lehdessä. Selvittääkseni olenko kiukkuillut turhasta vaiko en.

Olen lukenut Hesaria ja Aamulehteä suurennuslasin kanssa, tyyliin "kadonneen lasten ja nuorten kirjallisuuden jäljillä". Eipä ole jälkiä paljoa löytynyt. Eli eipä ole paljoa juttuja julkaistu lasten ja nuorten kirjallisuudesta. Ja yleensä ottaen kulttuurisivuille ei ole turhan paljon tilaa tuhlattu kummassakaan lehdessä. Urheilulle tilaa riittää yllin kyllin, joka päivä molemmissa lehdissä, ja välillä tulee jopa tunne siitä, että urheilu on ainoaa ihmisen luomaa kulttuuria. Tämä harmittaa, koska kyllähän Suomessakin esim. tehdään paljon sekä ammattilais- että harrastelijatason teatteria, musiikkia, elokuvia, kaikenlaista. Ja kirjoitetaan paljon lasten ja nuorten kirjoja. Ja yleensäkin julkaistaan erittäin paljon kirjoja joka vuosi. Sekä kotimaista että ulkomaista kirjallisuutta.

Profilointijutuilla tarkoitan sitä, että sitten kun jostakin lasten ja nuorten kirjallisuuteen tai yleensäkin kulttuuriin liittyvästä asiasta kirjoitetaan, otsikointi on tätä tyyliä: "Kirjallisuuslehteä lapsettaa". Tällä otsikolla julkaistiin Hesarin (26.4.2007) kulttuurisivuilla juttu Parnasson lasten ja nuorten kirjallisuudelle omistetusta numerosta (2/2007). En ole kyseistä Parnassoa lukenut, mutta Hesarin jutun mukaan numerossa käsitellään lasten ja nuorten kirjallisuutta sekä arvioiden että muiden kirjoitusten kautta.

No sehän on kerrassaan hienoa, että kirjallisuuslehti omistaa kokonaisen numeron lasten ja nuorten kirjallisuudelle. Tai niin ainakin luulisi. Mutta miksi siitä pitää uutisoida tuollaiseen tyyliin? Minä en ymmärrä tuollaista, koska "Kirjallisuuslehteä lapsettaa" –otsikosta tulee selkeästi vähättelevä olotila, ja vähättely synnyttää tunteen siitä, että lasten ja nuorten kirjallisuuden on huonompaa kuin muu kirjallisuus. Mikä lasten ja nuorten kirjallisuudesta tekisi huonompaa kuin muusta kirjallisuudesta? Tai lasten ja nuorten kulttuurista yleensä? Minun on vain yksinkertaisesti vaikea käsittää sitä, miksi lasten ja nuorten kulttuuria profiloidaan selkeästi alakanttiin. Esim. eräät parhaista kirjoista joita olen lukenut, ovat ilmestyneet lasten ja nuorten kirjallisuuden kategoriassa.

Tulipahan taas purettua. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ihan asiasta valitan: olen tiiraillut lehtiä enemmän ja vähemmän viimeisen parin kuukauden aikana, ja vain pari hassua lasten ja nuorten kirjallisuutta/kulttuuria käsittelevää juttua on sattunut silmiin. Lukuviikosta uutisoitiin Hesarissa 21.3.2007, siinä yhteydessä lyhyesti myös lasten ja nuorten kirjallisuudesta. Hanna Marjut Marttilan saamasta Kaarina Helakisa –palkinnosta uutisoitiin Hesarissa 22.3.2007, Hesarin koko C 3 sivu oli omistettu lasten ja nuorten kulttuurille 26.4.2007, ja Aamulehdessä julkaistiin arvostelu 5.5.2007 Tuija Lehtisen kirjasta Rebekka ja Kesäprinssi. Tässäkö ne olivat? Varmasti on täytynyt olla jotakin muutakin, ehkä en vain ole huomannut tai leikannut niitä talteen. Oli miten oli, saldo on suorastaan surkea parin kuukauden aikaväliltä. Etenkin jos ottaa huomioon sen, että urheilusta kyllä kirjoitetaan melkein lehteen kuin lehteen lähes joka päivä.

Itse asiassa nyt kun aloin ajatella asiaa tarkemmin, niin eihän esimerkiksi Itä-Savossa ole edes kulttuurisivuja. Tai jos onkin, niin ovat kyllä melkein näkymättömät. Urheilusivut lehdessä kyllä on. Itukasta (Itä-Savo) on aivan turha etsiä esim. kirja-arvosteluja, niitä ei ilmesty. Ei lasten ja nuorten kirjoista eikä aikuisten kirjoista. Jos olen väärässä, kaikkia kunnia siitä Itukalle. Melkein toivoisin olevani väärässä. Savon Sanomissa taitaa olla kulttuurisivut, mutta eivät ne muistaakseni kovin näkyvät ole. Muutaman kirja-arvostelun muistan lehdessä joskus nähneeni, tosin ne eivät tehneet vaikutusta - on kritiikkejä ja on kriitiikkejä. Mutta kuinka ollakaan, urheilu kyllä näkyy lehdessä. Joka päivä.

Länsi-Savosta en tiedä, enkä edes tiedä haluanko tietää. Puhumattamaan muista eri puolilla Suomea ilmestyvistä lehdistä. Ja puhumattakaan muista medioista - tuntuu että esim. televisiossa puhutaan lasten ja nuorten kirjallisuudesta suunnilleen kerran vuodessa: Finlandia Junior -palkintojen jakamisen aikaan.

Joten lopetanpa tämänkertaisen vuodatuksen tähän. Nimimerkillä urheilulle ikuisesti katkera.

Hyvää pyhää ja viikonloppua kaikille.