Emma Gloria ja Kalamaran varjo oli vuoden 2006 Finlandia Junior –palkintoehdokas. Seuraavassa muutamia mietteitä teoksesta.

Kirjan takakansiteksti kertoo seuraavaa:

Emma Gloria Mustelin ja hänen isoveljensä Viggen jäävät kahdestaan kotiin, kun heidän äitinsä lähtee Roomaan isoparran kanssa. Koulussa Emma on yksinäinen, ja luokan arkkienkelitkin erottavat hänet kerhostaan heti joululoman jälkeen, kun kampaaja on leikannut Emmalle pottakampauksen. Onneksi Emmalla on yksi ystävä, Cecilia, jonka kanssa hän voi jakaa salaisimmatkin ajatuksensa. Emmalla ja Cecilialla on salakieli, ja he keräävät omia sanoja. Mutta aina sanatkaan eivät auta. Elävät olenteet mellastavat olohuoneessa ja Kalamaran varjo näkyy eteisen peilissä. Juuri nyt rajat maailmojen välillä ovat vartioimattomia. Kaikkialla on reikiä ja säröjä, joiden kautta pääsee toiselle puolelle – tai sieltä tälle puolelle…

Emma Gloria on minäkertoja. Äiti sanoo Emma, mutta isä halusi Glorian, joten siitä syntyi Emma Gloria. Emma Gloria on sovintolapsi, ja nimi on sovinnon ele, vaikka loppujen lopuksi isä muuttikin pois.

Emmalle toinen puoli on hyvin todellinen. Paha kyllä se häiritsee tämän puolen elämää jonkin verran, kuten esimerkiksi koulunkäyntiä. Kun äiti lähtee Roomaan, Emma jää veljensä kanssa kahdestaan, ja koulunkäynnin laita onkin silloin vähän niin ja näin. Koska toisella puolella on tärkeämpiä asioita hoidettavana. Kuten Kalamara, se Iso ja Vaarallinen asia, josta ei oikein saa selvää mikä se on, mutta joka kuitenkin pitäisi jollakin lailla hoidella. Josta pitäisi päästä eroon, koska mitään hyvää se ei ainakaan ole. Toisesta puolesta kertovat pätkät on kirjoitettu kursiivilla, joten ne erottuvat hyvin muun tekstin seasta. Tekstin seassa on välillä runonpätkiä ja välillä laulunpätkiä – esimerkiksi levysoittimeen junnaamaan jääneen levyn sanoja.

Emmalla on myös vähän sellainen ongelma, että hän ei oikein ymmärrä mitä varten koulua pitäisi käydä. Koulun alussa ongelmaa jonkun verran pahensi se, että Emma ei oikein osannut suomea.

Emma keräilee ystävänsä Cecilian kanssa sanoja. Myös koulumatkoilla, mikä joskus saattaa johtaa siihen, että Emma myöhästyy koulusta. Ja keksii tarinoita myöhästelynsä syyksi. Tarinoita, joita opettaja ei usko. Opettajan mielestä Emma Gloria keksii vain satuja omasta päästään. Ongelma on siinä, että Emma Glorialle nämä ”sadut” ovat todellisuutta.

Onnimannin Puntarissa (4/2007) Merja Leppälahti kirjoittaa Emma Gloria ja Kalamaran varjo –kirjasta kuinka se kuvaa Emman ahdistusta ja pelkoa äidin menettämisestä – kun äiti lähtee matkalle ja jättää lapset keskenään kotiin, ja Emma kuvittelee menettävänsä äitinsä Kalamaralle.

Minulle tuli tarinasta sellainen olo, että lapsi ei itse välttämättä lainkaan tiedä mitä pelkää, vaan pelkää elämää yleensäkin – tähän käsitykseen päädyin lähinnä sen kuvan vuoksi, jonka tarinan perusteella äidin elämäntyylistä syntyi: jos äiti tuo kotiin yhden illan toivojaan harva se ilta, saattaa se hyvinkin vaikuttaa lapseen ahdistavalla tavalla. Etenkin jos lapsi on tottunut nukkumaan äidin vieressä, ja sitten siellä yhtäkkiä nukkuukin vieras mies, eikä lapselle ole enää tilaa. Äidin sänky ja siinä nukkuminen Emma Glorian mietteissä esille monta kertaa.

Lapsen pelolle ja ahdistukselle ei mielestäni kuitenkaan löydy jotakin tiettyä syytä, vaan ehkä enemmänkin elämäntilanne yleensä. Pelkotiloja kuvataan mm. olenteiden avulla. Olenteet ovat hassuja olioita. Ikään kuin ilmassa leijuvia ameeboja, jotka välillä ovat hyökkääviä, ja välillä taas käyttäytyvät ystävällisesti. Ne asustavat joka paikassa, leijailevat mm. olohuoneen kirjahyllyssä. Emma Gloria on oppinut elämään olenteiden kanssa, ja tietää milloin niitä pitää väistellä, ja milloin ne ovat ystävällisiä. Minusta tarina oli kiehtova juuri siinä mielessä, että se kuvaa lapsen ahdistustiloja todella hyvin pääasiassa lapsen mielikuvitusmaailman kautta. Tämä mielikuvitusmaailma on lapselle niin todellinen, että siitä se ei voi paljoa todellisemmaksi enää muuttua.

Kieli nousee selvästi yhdeksi teemaksi, kuten Merja Leppälahtikin huomauttaa. Koska alkuteos on ruotsinkielinen, lähtökohtainen olettamus lienee se, että tarina on suunnattu suomenruotsalaisille lapsille ja nuorille, jotka saattavat kokea kieliongelmia omalla kohdallaan – kuten Emma Gloriakin tarinassa kokee nimenomaan koulunkäynnin osalta. En tiedä onko asia näin, mutta tällainen ajatus tulee tarinaa lukiessa mieleen.

Toinen seikka jossa kieli ja sen rooli nousee esille, ovat Emman sanankeruuleikit ja etenkin Cecilian kutsuminen eräänlaisella laululeikeillä, joita Merja Leppälahti kuvaa ikään kuin loitsuiksi –niillä Emma saa tehtyä maailmojen rajaan hetken ajaksi pikkuruisen aukon.

Muutamia hajanaisia huomioita.

Kukkakauppias-setiä minä jäin miettimään. Emma kutsuu heitä ihmissusiksi jossakin vaiheessa. Mitä ja keitä nämä sedät loppujen lopuksi ovat? Miksi he ahdistavat Emmaa niin paljon? Miksi Emman ylipäänsä pitää mennä kukkakauppaan?

Ukki ja mummikin jäi mietityttämään – miksi lapset ylipäänsä jäävät keskenään kotiin? Miksi heitä ei viedä ukin ja mummin luokse? Vaikka he eivät välttämättä sinne haluaisikaan mennä.

Emma leikkii isoisänsä pistoolilla, mutta vahinkoa ei kuitenkaan satu. Isoisä säikähtää kovasti, ja vaatii Emmalta lupauksen että Emma ei enää koske pistooliin.

Emma Glorialla ei myöskään ole oikein ystäviä – tällä puolella. Hannuun hän tutustuu hiukan paremmin kirjan lopussa, mutta koulussa ei koulutovereiden kanssa oikein suju. Isoveli Viggen jäi tarinassa hyvin pieneen rooliin, syntyi hiukan sellainen käsitys että Emma Glorialla ei ole oikein minkäänlaista kontaktia isoon veljeensä.

Minusta on ihanaa, että matkalta palattuaan äiti lukee Emmalle ääneen, kun Emma makaa äidin sängyssä peittojen alla. Lukee niin kauan kunnes tyttö nukahtaa. Ja kun tyttö sanoo että sohvan alla on joku, äiti ei sano että höpö höpö, vaan kysyy mahtaisiko se olla Polli, joka on vähän niin kuin Emman kiltti versio, semmoinen kiltti pieni tyttö joka tekee aina kaiken mitä pyydetään, kiukuttelematta. Polli on myös kauriinvasa, jota äiti rakastaa.

Voi miettiä onko kirjassa sadunomaisia vai fantastisia piirteitä. Emma Glorian mielikuvistumaailmaa eli Toista puolta voi tietysti ajatella fantastisena elementtinä, mutta itselleni tuli enemmänkin satumaiset piirteet mieleen tarinaa lukiessa. Se että käykö Emma oikeasti (fyysisesti) toisella puolella jäi hämäräksi. Samoin se mikä Kalamara on.

-----

Onko mielikuvitusmaailma sama kuin fantastinen? Ei minun mielestäni. Kirja on sekoitelma vahvaa realismia ja lapsen mielikuvitusmaailmaa, joista syntyy kiinnostava kokonaisuus. Pidin tarinasta valtavasti, etenkin Emma Glorian henkilöhahmon vuoksi. Tyttö on sympaattinen pottatukkansa kanssa, sympaattinen juuri sen vuoksi että hän on sellainen kuin hän on. Pieni tyttö, joka ei aivan ymmärrä miksi hänen pitäisi tehdä kaikkea sellaista, jota muut väittävät tärkeäksi, ja sen vuoksi puuhailee omiaan. Tarinasta tuli aikalailla oma lapsuus mieleen. ;)

Tarinassa oli kiinnostavaa myös se, että kaikkea ei selitetä. Esimerkiksi Emma Glorian mielikuvitusmaailma on läsnä hyvin voimakkaasti, mutta silti se jäi ainakin minulle epäselväksi. Esimerkiksi se, mitä olenteet ovat, ja mikä Kalamara on. Ne olivat selvästi tärkeitä asioita, mutta mitä ne oikeasti olivat, siitä en saanut selvää. Eikä se häirinnyt minua millään tavalla. Kuten ei myöskään häirinnyt se, että minulle jäi epäselväksi myös kuka ja mikä Emma Glorian ystävä Cecilia oli, joka asui toisella puolella. Minulle riitti se, että Cecilia oli Emma Glorialle valtavan tärkeä. Tytön hätä vaarassa olevan ystävänsä puolesta kertoi tyttöjen välisestä suhteesta kaiken tarpeellisen – oli Cecilia sitten mielikuvitusolento tai ei.

Toinen puoli jäi kokonaisuudessaan hyvin hämäräksi asiaksi. Toisaalta tuli sellainen olo, että tarinaan hiipi fantastisia elementtejä toisen puolen olemassaolon kautta, mutta toisaalta toinen puoli jäi niin hämäräksi, että tekstissä esille tulevien asioiden perusteella on vaikea vetää johtopäätöksiä. Ei minulla ole mitään hinkua leimata teosta fantastiseksi. Kunhan nyt vain pyörittelen asiaa, koska se kiinnostaa minua – millä tavalla asioita esitetään, ja minkälainen vaikutelma esittämisen perusteella syntyy. Toinen puoli esitettiin tavallaan toisena todellisuutena, maailmana joka on meidän maailmaamme lähellä, ja minne Emma Gloria pääsi Cecilian luokse kutsumalla tyttöä runomaisella säkeellä – tai loitsulla, kuten Merja Leppälahti runoja nimittää. Se millä tavoin lukija tällaisia hetkiä tarinassa tulkitsee, riippuu varmasti tulkitsevasta mielestä. Joku näkee nämä ehkä fantastisina piirteinä toiseen maailmaan siirtymisen kautta, ja joku ehkä kokee, että Emma Gloria uppoutuu omaan mielikuvitusmaailmaansa oman päänsä sisällä. Oli miten oli, nämä hetket olivat mielestäni erittäin kiinnostavia kertomuksessa, koska niiden kautta tulee esille se laajuus, jollaisena maailma voi lapsen mielessä elää: on olemassa ”todellinen” todellisuus, ja on olemassa myös jotakin muuta. Ja joskus aikuisen voi olla vaikea ymmärtää, kuinka todellinen ”se jokin muu” voi lapselle olla.

Seuraavassa puhetta Päivi Honkapään Viides tuuli –kirjasta (Wsoy 2007) sekä fantasiakirjallisuudesta ylipäänsä.

Koska haluan jättää löytämisen ilon lukijalle itselleen, en tee juonipaljastuksia.

Kirjan takakansi kertoo tarinasta näin:

Ikivanhan tarun mukaan on neljä vahvaa tuulta, ja viides joka hallitsee niitä kaikkia. Niille ei puhuta, eikä niiden puheeseen vastata. Näin on ollut aina, ja siihen on syynsä. Kautta aikojen tuulia on vartioinut viisas ja arvossa pidetyn Gaiamin kansa. Heidän tuulensa vartijoista yksi on sokea, yksi kuollut ja monet kadoksissa. Aina on kuitenkin ollut uteliaita, joita tarina tarujen kultaisesta kaupungista on ajanut kohti totuutta.

Tämän tarun varjossa on kasvanut myös Sawana, reolainen lammaspaimen ja tarinankertoja, jolla on poikkeuksellinen tapa nähdä ja kuulla asioita, jotka pysyttelevät muilta piilossa. Hän on perinyt kulkijan veren äidiltään ja palaa halusta päästä jatkamaan matkaa, jonka tämä aikoinaan aloitti,. Sawana on kyllästynyt toisilta lainattuihin sanoihin ja tahtoo elää oman tarinansa, vakaana aikomuksenaan karistaa lapsuudenkotinsa tomut jaloistaan ja jättää jälkensä Aikakirjoihin.

Tilaisuus tähän tarjoutuu, kun Metsänreunan kylään saapuu salaperäinen varas Jarren. Dramaattisten tapahtumien saattelemana kaksikko lähtee matkalle, joka johdattaa heidät aina mahtavalle Tarquelin tuulitornille saakka. Siellä väärät tuulet lentävät rinta rinnan tosituulten kanssa, ja valta ja vastuu punoutuvat kohtalokkaaksi vyyhdeksi. Nuoren Sawanan vaiheista kasvaa vangitseva kertomus oman paikkansa etsimisestä, ihmisten välisistä valtasuhteista ja siitä mitä voi tapahtua jos yksikin askel osuu harhaan.

Viides tuuli sai sukat pyörimään jaloissani innostuksen vuoksi: todella kiinnostava ja laadukas fantasiakertomus. Laatu ilmenee mm. sellaisissa seikoissa kuten että tarinassa ei ole havaittavissa pienintä varjoakaan kerronnallisista kömpelyyksistä, kuten ontuvasta dialogista tai yleensäkin ontuvasta tarinan kerronnasta. Nämä lienevät jossakin määrin myös makuasioita, mutta kyllä kerronnallisissa tyyleissä on eroja, seikka joka osaltaan vaikuttaa myös siihen toimiiko kertomus kokonaisuutena vaiko ei. Viides tuuli toimii kokonaisuutena erinomaisen hyvin. Kertomus on myös kirjoitettu kauniisti – monta kertaa tuli Tove Janssonin Muumikirjat mieleen kun mietin kirjoitustyyliä. Kertomus on kirjoitettu ikään kuin laulavalla tavalla. Lisäksi lauseet ovat sellaisia, että niiden äärelle on välillä pakko pysähtyä. Ne vaativat pysähtymään ja miettimään.

Tarinan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Sawana toimii minäkertojana, ja vaikka lukija välillä luulee tuntevansa hänet, paikka paikoin syntyy kuitenkin tuntemuksia siitä, että tyttöä ei tunne laisinkaan. Sama pätee muihin henkilöhahmoihin. Välillä niitä pääsee hyvinkin lähelle, ja välillä ne tuntuvat olevan valovuosien päässä. En osaa selittää mistä tämä tunne syntyi, mutta se oli mielenkiintoinen. Hiljaisuus lienee yksi tuntemuksen syntyyn vaikuttavista seikoista – henkilöhahmot miettivät asioita paljon, esim. miten sanoa jotakin, ja etenkin sitä mitä ylipäänsä on tarpeellista sanoa. Joskus ei välttämättä tarvitse tai pidä sanoa mitään.

Pitäen silmällä sitä fantasiakirjallisuuteen liittyvää termistöä, jota jokin aika sitten esittelin täällä, Viidennen tuulen kohdalla voidaan lähteä liikkeelle siitä, että kertomuksen maailma edustaa niin sanottua "suljettua sekundaaria maailmaa". Viidennen tuulen maailma on itseriittoinen sekundaari maailma, jolla ei ole yhteyttä primaariin maailmaan. Primaaria maailmaa ei kerronnassa edes ole.

Minua kiinnosti Viidennessä tuulessa erityisesti se, kuinka tarinan fantastinen olemus ikään kuin häivytetään taka-alalle: Sawana on tyttö, jolla on kuulemisen lahja. Olennaista on se, että tyttö pystyy näkemään ja kuulemaan jotakin sellaista, jota suurin osa ihmisistä ei näe tai kuule. Matka jolle tyttö lähtee, perustuu osittain tälle seikalle. Matka ja sen tekeminen nousee kuitenkin jossakin vaiheessa kuulemisen lahjaa tärkeämmäksi asiaksi tytölle, ja suuri osa kertomuksesta keskittyykin matkan tekoon, paikasta toiseen siirtymiseen. Henkilöhahmot jotka tarinassa esiintyvät, Sawana mukaan lukien, esitetään siten kuin he eläisivät meidän maailmamme kaltaisessa maailmassa, ehkäpä vain satoja tai tuhansia vuosia sitten. Tarinassa ei ole mm. "örkkejä, velhoja ja noitia", joita vastaan pitäisi taistella.

Otan asian esille sen vuoksi, että olen tietoinen siitä tietynlaisesta "velhomaisesta" leimasta, joka fantasiakirjallisuuden ylle helposti ilmestyy, ja haluan painottaa että kaikki fantasiakirjallisuus ei ole samanlaista. Erityisellä ilolla painotan asiaa tällä kertaa, koska Viidennen tuulen kohdalla on kysymys korkeatasoisesta kotimaisesta fantasiakirjallisuudesta, jossa kirjailija on luonut oman itsenäisen fantasiamaailman hyvin realistisine puitteineen. Kertomuksen maailma muistuttaa lähinnä keskiaikaista maailmaa, jossa matkustetaan kävellen, hevoskyydillä tai laivoilla, ja on siinä mielessä tyypillinen fantasiakirjallisuuden maailma, mutta kuitenkin myös realistinen.

Jos pitäisi lokeroida asioita, voisi kai karkeasti yleistää, että fantasian kohdalla on olemassa erilaisia alalajeja, jotka yhdistyvät kattoterminä toimivan fantasia-sanan alla. Tolkien-tyyppisen fantasian voinee eritellä erääksi alalajikseen, jonka edustajia on ollut mm. David Eddings, ja nykyään Christopher Paolini järkyttävillä Tolkien apinoinneillaan (ikävää sanoa näin, mutta se on kuitenkin totta), joita edustaa mm. Tammen julkaisema Eragon. Harry Potter –sarjan kirjat edustanevat ns. noita-velho-fantasiaa, joka eroaa tolkienilaisesta fantasiasta mm. siten, että Pottereissa liikutaan maailmojen välillä – on olemassa sekä jästien maailma että noitien ja velhojen maailma, joka on jästeille eli meille tavallisille ihmisille näkymätön. Tolkienilainen fantasia käsittääkseni edustaa Viidennen tuulen kaltaista suljettua maailmaa. Siitä en ole aivan varma, onko tolkienilainen fantasia sama asia kuin ns. "miekka ja magia" –tyyppinen fantasia, jota käsittääkseni edustaa mm. Margaret Weissin ja Tracy Hickmanin aikanaan kirjoittama alkuperäinen Dragonlance –sarja.

Harry Potterin kanssa lukisin siinä mielessä samaan sarjaan Diana Wynne Jonesin teosten kanssa, että niiden Wynne Jonesin tarinat rakentuvat usein samalla periaatteella kuin Potterit – on olemassa eri maailmoja, lukuisia eri maailmoja – joiden välillä liikkuminen on täysin normaalia. Toisissa maailmoissa noituus ja velhous on täysin normaalia, mutta löytyy myös maailmoja joissa mitään sellaista ei esiinny. Itse asiassa kun ensimmäisen kerran luin Harry Potteria, oli mielleyhtymä Diana Wynne Jonesin Noidan veljeen (kirjoitettu 1970-luvulla) niin voimakas, että plagiointi tuli mieleeni väkisin. Mutta ensimmäisen Potterin jälkeen Potterin tarina lähti kehittymään niin eri suuntaan, että tällaiset ajatukset hävisivät. Ja onhan toki luonnollista saada/ottaa vaikutteita kirjallisuudesta, että eipä asiasta sen enempää. Mainitsin tämän vain lähinnä sen vuoksi, että reaktioni ensimmäiseen Potteriin ja sen mahdolliseen suhteeseen Wynne Jonesin Noidan veljeen oli niin voimakas, että se on jäänyt kirkkaana mieleen. Lisäksi mainitsen asiasta sen vuoksi, että Wynne Jones on ehdottomasti eräs lempikirjailijani, ja mielelläni aina mainostan hänen teoksiaan. ;)

Jos asiaa oikein lähtisi tutkimaan, fantasiakirjallisuudesta löytyisi varmasti paljon eri suuntauksia. Esim. Robert Jordanin Ajan pyörä -sarja, sekä George R.R. Martinin kirjoittama saaga Jään ja tulen laulu edustanevat enemmänkin aikuisten fantasiakirjallisuutta sekä ns. pitkää tarinan kerrontaa. Molemmissa sarjoissa on paljon osia, ja yksi yksittäinen kirja on alkukielellä englanniksi noin 600-700 sivua pitkä. Sitten löytyy Terry Pratchett, jonka tuotannosta en juurikaan osaa sanoa mitään, koska en ole sitä lukenut, mutta käsittääkseni Pratchett ei aivan perinteistä "miekka/magia" –fantasiaa kirjoita.

Fantasiakirjallisuuden merestä löytyy muutamia kirjailijoita, jotka muodostavat ikään kuin omia saarekkeitaan kirjoittamillaan teoksillaan. Ursula K. LeGuinin Maameren tarinat kuuluvat mielestäni ehdottomasti tähän sarjaan, vaikkakin Maameren tarinoista voidaan varmasti käydä loputon keskustelu lukeutuvatko ne loppujen lopuksi aikuisten vaiko lasten ja nuorten fantasiakirjallisuuden puolelle. Susan Cooper on selvästi suunnannut etenkin Pimeä nousee –sarjansa lapsille ja nuorille, ja tämän sarjan laskisin omaksi saarekkeekseen fantasian meressä LeGuinin lailla. Cooperin taito kirjoittaa vaikeistakin moraalisista kysymyksistä lapsille ja nuorille siten, että lukija tajuaa etteivät asiat aina voi olla mustavalkoisesti "joko-tai" –asioita, on mielestäni häikäisevä. Samoin Cooperin taito hyödyntää historiaa ja mytologiaa hänen teksteissään nimenomaan tarinaa tukevalla ja vahvistavalla tavalla on suorastaan kadehdittavaa.

Olen tainnut tästä aikaisemminkin mainita, mutta mainitsenpa uudelleen: Suomessa tällaisia LeGuinin tai Cooperin kaltaisia fantasian osaajia on mielestäni harvassa, mutta jokunen löytyy. Tove Jansson kuuluu tähän kategoriaan ehdottomasti Muumi-kirjoillaan, samoin Sari Peltoniemi, ja  mielestäni myös Päivi Honkapää Viides tuuli –teoksellaan. He kaikki ovat kirjoittaneet "erilaista" fantasiaa, joka ei missään nimessä sovi perinteisen fantasiagenren määritelmiin, ja omalla tavallaan kuljettaa ja kehittää genreä eteenpäin. Ennen kaikkea näiden kirjoittajien teksteissä tulee esille jotakin sellaista määrittelemätöntä elämään ja olemiseen liittyvää asiaa, irrallisia sanoja ja pieniä oivalluksia, jotka esiintyvät toisista erillään, mutta jotka irrallisinakin tuntuvat tärkeiltä, ja etenkin jossakin vaiheessa kokonaisuuden muodostaessaan herättelevät lukijaa havahtumaan "siihen mikä on tärkeää". Niin käsillä olevassa tarinassa kuin elämässä yleensäkin.

Kuten jossakin vaiheessa tässäkin blogissa on mielestäni ollut puhetta, nykyään on olemassa myös termi spekulatiivinen fiktio, jota monet nykyään käyttävät fantasia- tai tieteiskirjallisuudesta puhuessaan. Sari Peltoniemen teksteistä voisi varmasti puhuakin spekulatiivisena fiktiona, mutta termiviidakon sekavuuden vuoksi viittasin niihin tässä fantasiakirjallisuuden nimellä.

Päivi Honkapään Viides tuuli oli kiinnostava myös sen vuoksi, että se toisaalta edustaa perinteistä fantasiaa, mm. "questin" eli päähenkilön suorittaman matkan kautta, joka on hyvin tyypillinen perinteisessä, mm. tolkienilaisessa fantasiakirjallisuudessa. Tämän matkan aikana päähenkilö oppii mitä erilaisimpia asioita, kehittyy ihmisenä (= henkilöhahmona), sekä yleensä tutustuu avaraan maailmaan, ja monesti myös valmistautuu hänelle varattuun kohtaloon. Viidennen tuulen osalta toteutui matka ja oppiminen, mutta avointa loppuratkaisua toteutettaessa lukija voi vain miettiä mitä Sawanasta joskus tulee. Minusta avoimen tyyppinen loppuratkaisu sopi tarinaan hyvin, tosin pääasiassa sen vuoksi koska tietyt asiat kuitenkin saatettiin päätökseen, ja lukija sai tietää kuinka niiden suhteen kävi.

Hätähousu tilasi kirjoja Onnimannin Puntaria varten ennen kuin tuli saaneeksi vastauksen kirja-arvioita koskevaan sähköpostiinsa. Ehdin tilata Marja Luukkosen Kivisen kellon, Henrika Anderssonin Emma Gloria ja Kalamaran varjo –kirjan sekä Päivi Honkapään Viides Tuuli –kirjan ennen kuin sain vastauksen, että ne ovat Puntarissa jo arvioitu. Kannattaa hätäillä joo.

No, kirjoittelenpa kirjoista sitten tänne.

Ensimmäisenä luin Marja Luukkosen Kivisen kellon (Tammi 2007). Tarina kertoo 13-vuotiaasta Mallasta, jonka perhe muuttaa maalle kesällä 1977. Maalaiselämän idylli haihtuu nopeasti, ja eräänä päivänä Malla juoksee metsään karkuun isän ja äidin riitelyä. Tyttö juoksee sienikorinsa kanssa yhä syvemmälle metsään, kunnes ei enää oikein tiedä missä on. Puiden oksilla rapisee ja tyttö näkee siellä oravan, jonka käpälässä kiiltelee kultainen rengas. Orava käyttäytyy niin kuin Mallan pitäisi seurata sitä, ja tyttöhän seuraa. Pitkään matkaa, ja lopulta suoraan kivisen kehän läpi, joka hohtaa ilta-auringon valossa.

Kun Malla palaa takaisin mökille, joka nyt on hänen uusi kotinsa, on kaikki muuttunut. Mökki on autio, ja näyttää siltä kuin sitä ei olisi käytetty vuosikymmeniin. Tyttö pääsee mökkiin sisälle, ja löytää sieltä lehtileikkeen, jossa kerrottiin 13-vuotiaan Malla Metsämään katoamisesta. Artikkeli oli kirjoitettu kaksi kuukautta tytön katoamisen jälkeen, ja siinä kerrottiin että etsinnöistä huolimatta Malla Metsämaasta ei ollut löydetty jälkeäkään. Artikkelin luettuaan ja todettuaan että asioissa on jotakin vialla, Malla etsiytyy naapurimökille, jossa asuva vanha metsuri muistaa hänet. Häneltä Malla saa kuulla tulleensa ajassa kolme vuosikymmentä eteenpäin.

Tarinan runko koostuu pääasiassa Mallan pyrkimyksistä etsiä vanhempansa ja selvittää mitä ihmettä metsäretkellä oikein tapahtui. Ja luonnollisesti selvittää kuinka päästä takaisin omaan aikaan. Näihin tapahtumiin lomittuu monenlaista pienempää sivujuonnetta, kuten mökkinaapurin salaliittoteoriat ja Mallan entistä kotimökkitonttia koskevat rakennussuunnitelmat.

Malla itse on varsin tomera ja toimelias tyttö, eikä epäröi lähteä maailmalle ottamaan asioista selvää, vaikka hänen tuntemansa maailma onkin muuttunut varsin paljon 70-luvusta. Muutoksia on tapahtunut mm. raha-yksikössä (markka/euro) sekä etenkin teknisessä kehityksessä. Tulevaisuuden maailmassa on mikroaaltouuneja, tietokoneita ja kannettavia puhelimia, joita Malla oudoksuu, mutta sopeutuu muutoksiin kuitenkin hyvin.

Muutama asia tarinassa jäi mietityttämään. Kirjan nimi Kivinen kello – viittaako se metsässä olevaan kivikehään, jonka läpi Malla kulki, ja sen seurauksena siirtyi ajassa eteenpäin? Kahdestatoista kivestä koostuva kehä oli väline, joka mahdollisti ajassa siirtymisen, tämä tulee etenkin myöhemmin tarinassa hyvin selkeästi esille.

Orava jonka käpälässä oli kultainen rengas? Mikä merkitys oravalla oli? Alussa se johdatti Mallan metsään, mutta myöhemmin sen rooli painui taka-alalle.

Naapurin Auliksen salaliittoteoriat. Olivatko ne vain siihen toiseen aikaan, tulevaisuuden aikaan kuuluvia mietteitä?

Tällaisia kysymyksiä jäin tarinan luettuani miettimään. Toisaalta pidän sellaisesta kerrontatyylistä, joka jättää tarinassa asioita avoimiksi, ja ikään kuin pakottaa lukijan itsensä miettimään kertomusta. Joskus sellainen taas häiritsee, etenkin jos tuntuu että liikaa asioita jäi avoimiksi. Kivisen kellon kohdalla tällaisia negatiivisia tuntemuksia ei kuitenkaan syntynyt.

Kivikehän ja etenkin ajassa siirtymisen kautta teos kytkeytyy jossakin määrin fantasiagenreen. Mietin myös tieteiskirjallisuuteen liittyviä kytköksiä, jollaisina ajassa siirtyminen sekä tulevaisuuden maailman – etenkin naapurin Auliksen salaliittoteorioiden ja niihin sisältyvien maapallon tilaa koskevien näkemysten kautta – voisi myös nähdä. Kivinen kello on siitä kiinnostava teos, että katsantokannasta riippuen sen voi nähdä kummankin genren edustaja: ajassa siirtymiseen liittyy tietynlaista mystiikkaa jonka voi yhdistää fantasiaan, etenkin sen, että siirtymä tulevaisuuteen tapahtuu kivikehän eli eräänlaisen portin kautta, joka mahdollistaa siirtymän. Fantasiakirjallisuudessa tällaiset "välineet" paikasta toiseen siirtymiselle ovat yleisiä. Välineenä voi toimia esim. peili, portti, jokin esine tai paikka kuten Kivisessä kellossa. Toisaalta taas tarinassa tulee esille myös teknologia ja tekninen kehitys tulevaisuuden maailmassa tapahtuneiden muutosten myötä, sekä Auliksen salaliittoteorioiden myötä, jotka liittyvät myös maapalloa tulevaisuuden maailmassa kohdanneeseen katastrofiin.

Varsinaisesti teos ei kuitenkaan mielestäni edusta fantasia- tai tieteiskirjallisuuden genreä, vaan enemmänkin seikkailukirjallisuutta.

Olen tykännyt Marja Luukkosen aikaisemmistakin kirjoista, mm. Varjo ei unohda -kirjasta, sekä sen jatko-osasta Kaukaisen saaren varjosta. Luukkosella on mielestäni miellyttävä tapa kirjoittaa, millä viittaan lähinnä siihen, että tarina etenee sopivalla vauhdilla – ei hätäillen mutta ei myöskään liian hitaasti.

Kivinen kello mukaan luettuna nämä kolme kirjaa edustavat perinteistä lasten ja nuorten seikkailukirjallisuutta siinä mielessä, että niissä on selkeästi samankaltainen rakenne, joka toistuu kirjasta toiseen: seikkailun alku, keskikohta ja onnellinen loppu. Tällaista rakennetta voisi kritisoida vaikkapa siitä, että mitä uutta se tuo lasten ja nuortenkirjallisuuteen, millä tavalla se vie genreä eteenpäin? Itse kuitenkin olen kokenut Luukkosen em. teokset mukavan nostalgisiksi lukea, eikä minua onnelliset loput haittaa. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän alkaa tulla tunne siitä, että elämässä onnelliset loput vähenevät vuosi vuodelta. Jos niitä löytyy kirjallisuuden puolelta, niin silloin voi sanoa että "onneksi niitä löytyy edes jostakin".

Olen tässä odotellut vuoden (2007) viimeisintä Onnimannia enemmän ja vähemmän kärsimättömänä. Yleensä lehti tipahtaa postiluukkuun jo ennen joulua, mutta nyt meni uuden vuoden puolelle. Ei siinä muuten mitään, mutta ei kehtaisi julkaista omia tekstejä ennen kuin se lehti jota varten ne on kirjoitettu, ilmestyy.

Lehti kolahti tänään postiluukkuun ja nyt voi mainostaa: syksyllä 2007 Tammelta ilmestyi kaksi fantasiateosta, vai pitäisikö nyt käyttää sanaa spekulatiivinen fiktio. Peltoniemen Suomua voisi ajatellakin spefin edustajana, mutta kyllä Parvelan Tuliterä mielestäni edustaa fantasiakirjallisuutta.

Ei muuta kuin lukemaan, hyvät ihmiset! Upeaa suomalaista lasten ja nuorten kirjallisuutta, jota kelpaa kehua! :D

(Yritän palata näihin kirjoihin uudelleen ja tarkemmin kevään aikana.)

Ps. Pakko mainostaa tätäkin, vaikka menee aikuisten kirjallisuuden puolelle: Tammelta ilmestyi syksyllä 2007 Mikko Karpin esikoisteos Väinämöisen vyö, joka alkaa dekkarimaisesti mutta muuttuu erittäin fantasiamaiseksi myöhemmin. Erittäin mielenkiintoinen kirja etenkin lajityyppejä silmällä pitäen. Tarina on myös hyvin kirjoitettu, suosittelen lämpimästi!

Piti lukea pari kirjaa Uuden Naisen Kirjakahvilaa varten, ja huomasin lukevani Mikko Lensun Varatohtori Virta Koillisnavalla. Tyypillistä. Aina silloin kun pitäisi tehdä jotakin tiettyä, tulee helposti tehtyä jotakin muuta. Liekkö kukaan tutkinut sijaistoimintojen olennaisuutta länsimaisessa mentaliteetissa. Tutkimustuloksia saattaisi olla mielenkiintoista lukea, etenkin siitä minkälaisia sijaistoimintoja ihmiset keksivät "pakkotöiden" välttämiseksi.  

Varatohtori Virta Koillisnavalla kolahti postiluukkuun joskus loppukesästä. En tilannut sitä enkä myöskään kirjoittanut siitä Onnimanniin, koska en yksinkertaisesti ehtinyt. Mutta koska kirja kerran löysi tiensä kotiini, olen aina silloin tällöin luonut siihen tuiman silmäyksen sen nököttäessä olohuoneen pöydällä. Joskus nimittäin tulee tunne siitä, että lukemattomat kirjat ikään kuin tunkevat itsensä esille yrittäen muistuttaa olemassaolostaan. Silloin niihin pitää kai luoda tuimia katseita, että pysyisivät ruodussa, eivätkä aiheuttaisi liiallista ahdistusta.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että Varatohtori Virta Koillisnavalla on käyttäytynyt kaiken kaikkiaan varsin vaatimattomasti, ja odottanut kärsivällisesti lukijaansa. Joten tulinpa vihdoin tarttuneeksi kirjaan. Ja hyvä niin, koska pienistä ennakkoluuloista (myönnetään, sarjat saavat minulta usein ennakkoluuloja osakseen) huolimatta lukukokemus oli varsin positiivinen.

Alla oleva kritiikki ei ole virallinen lehtikritiikki, kirjoitin sen vain tätä blogia varten. Siksi mukana on myös fiilistelyä ja kautta rantain kiertävää selitystä, ihan vain siitä ilosta, kun ei kerrankin tarvinnut laskea tekstin merkkimääriä.

---------------------

Mikko Lensu: Varatohtori Virta Koillisnavalla
Kuvittanut Jukka Lemmetty
Teos 2007

Mikko Lensulta on tähän mennessä ilmestynyt kolme Varatohtori Virta –teosta. Ensimmäisessä kirjassa kelpo tohtorimme seikkaili ystäviensä kanssa Pohjoisnavalla etsimässä tutkimusalus Sturmia ja napostelemassa arvaamattomia napajääsieniä. Toisessa osassa matka vei Etelänavalle, jossa tohtori seikkaili jälleen kerran varsin värikkään henkilöhahmojoukon kanssa, ja taisi tarinassa muutama pingviinikin olla mukana. Nyt vuorossa oli legendaarinen Koillisnapa, joka ainakin Lensun kirjassa tuntui vaihtavan paikkaansa vähän väliä – ensin Tiibetissä, sitten taas jossakin muualla, ja sitten takaisin Tiibetissä. Joten kelpo tohtorimme suuntasi professorisystävänsä Hansin kanssa kohti Tiibetiä Koillisnapaa etsimään.

Olen pitänyt aikaisemmista varatohtori -seikkailuista kovasti, eikä tämä kirja ollut poikkeus. Päinvastoin, tuli sellainen tunne, että aikaisempien kirjojen sisällään pitämän seikkailuhakuisuuden sekaan on jostakin tullut syvyyttä, joka asettaa tarinan aivan toiselle tasolle – herrat tohtorit Virta ja Hans ovat uteliaita tutkijasieluja, jotka Koillisnavan lisäksi havittelevat tietoa legendaarisen Shangri Lan olemassaolosta. Kuitenkin miehet ymmärtävät paremmin kuin hyvin mitä seurauksia legendan löytymisellä saattaisi maailman katolla sijaitsevalle rauhalliselle Tiibetille olla, ja osaavat uhrata henkilökohtaisen kunnianhimonsa Tiibetin hyvinvoinnin puolesta. Edellisissä kirjoissa ei muistaakseni aivan tällaisia ulottuvuuksia tullut esille, vaan keskityttiin lähinnä seikkailuihin ja niistä selviämiseen. Koin tarinan uudet ulottuvuudet lähinnä positiivisena – lapsi ja nuori jaksaa ehkä lukea seikkailuja kirjasta ja sarjasta toiseen, mutta itse alan muutaman samantyyppisen tarinan luettuani kaivata jonkinlaista kehitystä tarinassa. Ja vaikka syvyyttä tulikin, ei kuitenkaan syntynyt tunnetta siitä, että sitä olisi liikaa – tarkoittaen lähinnä sitä, että tarinassa väännettäisiin rautalangasta esim. agendaa Tiibetin vapauden puolesta ja Kiinan sortovallasta tms., mitä tarinassa ei juurikaan tehty. Pienien eleiden ja etenkin huumorin kautta tuotiin joitakin ajatuksia esille, mutta ei häiritsevällä tavalla.

Se mistä olen varatohtori -kirjoissa pitänyt eniten, on mahtava henkilöhahmorepertuaari. Hienoa on ollut myös se, että repertuaari vaihtelee tarinasta toiseen. Samoja henkilöhahmoja ovat olleet lähinnä itse varatohtori ja hänen paras ystävänsä Hans. Hauskaa on eritoten se, kuinka varatohtori tuntuu vetävän puoleensa kaiken maailman eläimiä. Pohjoisnapa -kirjassa jäänmurtaja Polarsternilla tohtorin kaverina oli papukaija nimeltä Friz, älykäs Helmut -kissa sekä jääkarhuja, Etelänavalla jääpyton Vermiselli ja lauma pingviinejä. Nyt Koillisnavalla oli mukana Mao-niminen kissa sekä Bourbon -niminen jakkihärkä. Kissa ja jakki ovat maanmainioita otuksia, joiden touhut kirvoittavat naurun jos toisenkin. Kirjoissa esiintyvien eläinten lisäksi ihmishenkilöhahmojen kirjo on ollut myös varsin mainio. Täytyy sanoa että pidin eniten Koillisnapa-kirjan henkilöhahmoista. Liekkö tarkoituksella tehty, mutta jossakin vaiheessa tuli tunne siitä, että kirjan sivuhenkilöhahmot oikein korostavat varatohtorin ja Hansin tutkijapersoonia. Sivuhenkilöhahmojen kautta tulee välillä erinomaisen oivallisesti esille tohtorismiehien karikatyyrinomaiset tutkijoiden luonteet.

Koillisnapa -kirjassa hauskin henkilöhahmo on rouva Wang, "Wangin-täti", joka liittyy varatohtorin ja Hansin retkikuntaan kiinalaisten pyynnöstä. Herrat ovat näreitä rouvan läsnäolosta, mutta rouvapa ei olekaan aivan sitä miltä näyttää. Heti alkuunsa rouva päihittää herrat matkanteossa mennen tullen Tiibetin ohuessa vuoristoilmassa, ja ukot puuskuttavat noloina tarmokkaan rouvan perässä. Hauskaa Wangin rouvassa olivat eritoten ne muutamat letkautukset, jotka tuntuivat aina asettavan maailman kohdalleen. Kyse oli yleensä jostakin varatohtorille hämärästä tai epäselvästä asiasta, joka puolestaan oli Wangin rouvalle täysin selvää, mikä rouvan letkautuksestakin kävi sitten ilmi. Varatohtorimme jäi sitten raaviskelemaan päänahkaansa ja ihmettelemään että näinkös tämä asia olikin. Kuten silloin, kun kävi ilmi, että Mao-kissa onkin lumileopardi eikä tavallinen kissa, ja varatohtorin ihmetellessä asiaa rouva Wangille hyvä rouva toteaa siihen että "Minä kuvittelin että te tiesitte. Kuka nyt lumileopardia kissaksi kuvittelisi?" No kukapas muu kuin varatohtori Virta. Ilmankos "kissa" tuntui kasvaneen kesän aikana. ;)

Lensun kerronta on lennokasta. Joskus kaunokirjallista kerrontaa kokeilleena tulin siihen tulokseen, että toimivan lennokkaan tekstin kirjoittaminen ei ole niin helppoa mitä voisi kuvitella. Tällainen lennokas kerrontatyyli on ollut osa varatohtori -tarinoita alusta alkaen, ja olikin ilo huomata, että teksti säilyttää tasonsa vielä kolmannessakin kirjassa.

Se mikä kirjassa jonkin verran näiversi, olivat tekniset jutut. Välillä ne tuntuvat menevän aivan yli hilseen. Toki ne toimivat tärkeinä tarinaa rakentavina ja kannattelevina elementteinä, kuten napajäätutka, tai pohjavesitutka, joka tällä kertaa pyöräyttää koko Tiibetin seikkailun käyntiin, sekä magneetit ja kaikki muut sen sellaiset. Hauskahan näistä jutuista on kaiken kaikkiaan lukea, mutta välillä teknistä tietoutta tulee sivukaupalla toisensa perään niin että ei tahdo mukana pysyä. Tosin tässä on jonkin verran ehkä kyse myös siitä, että oma tietämättömyys maapallon magnetismista sun muusta nolottaa jonkin verran. Onneksi suurimman osan aikaa kerronta säilyy sillä tasolla, että humanistikin tajuaa missä magneettisessa navassa ollaan milloinkin menossa. ;)

Tekniikan läsnäolon toinen, se positiivinen puoli on nimenomaan tuo em. teknisten juttujen tarinaa rakentavina ja kannattelevina elementteinä toimiminen. Varatohtori -kirjoissa suurin osa tarinasta rakentuu teknisille jutuille, ja pääasiassa nämä jutut ovat loistavia. Koillisnapa -kirjassa oli mm. zorbiili, pyörivä pallo jossa herrat tohtorit matkustivat Kiinasta Tiibetiin, sekä hyppykeppi, jonka varatohtori kehitteli leikkiessään magneeteilla. Sitten kelpo tohtorimme hypähteli pitkin ja poikin tutkimusaluetta tekemässä kenttätutkimusta eri aiheiden parissa.

Kaiken kaikkiaan Varatohtori Virta "jossakin navalla" -kirjat ovat mielestäni edelleen ennen kaikkea hyvän mielen kirjoja. Kun tällaisia tarinoita lukee, ei yksinkertaisesti voi olla huonolla tuulella. Toki tarinoiden joukkoon on piilotettu erilaisia elämänviisauksia, kuten tiimityön tärkeys ja voima, luonnonvarojen arvostus ja luonnon kauneuden ihailu, mutta huumori on kuitenkin se voimavara, joka saa nämä kirjat toimimaan juuri sillä mainiolla tavalla jolla ne toimivat parhaiten – turha olisi luonnon kauneudesta tai ystävyydestä tai ihan mistä tahansa asiasta kirjoittaa, jos lopputulos kääntyisi niin sanotusti itseään vastaan esim. liiallisen rautalangasta vääntämisen vuoksi. Varatohtori -kirjoissa piilevä huumori pitää huolen siitä, että tarinoissa ei ole vääntämisen makua, ja että niissä tulee esille tietynlainen elämänilo, joka välillä kikatuttaa lukijalta varpaat kiharaan.

Kirjan kuvituksesta sen verran, että Jukka Lemmetyn kuvitus (Lemmetty on kuvittanut myös aikaisemmat Varatohtori -kirjat) on aivan huippua! En sitä tämän paremmin osaa sanoa – en edelleenkään osaa kommentoida kuvituksen ns. teknistä puolta. Näitä kuvia kun katselee, niissä jotenkin konkretisoituu kirjan henki, ne iloiset ja hyväntuuliset fiilikset, joita kirjan sivuilta pursuilee. Ja sitä paitsi kirjan kuvitus paikka paikoin auttaa ymmärtämään mitä kirjassa tapahtuu – esimerkiksi erään tiibetiläisen luostarin vesijärjestelmän toimintakuntoon saattaminen meni minulta tekstin perusteella "hieman ohi", mutta kuvituksen perusteella ymmärsin heti mistä asiassa oli kysymys. ;)

Suosittelen kaiken ikäisille lukijoille!

Kirjoitin eilen vuoden viimeisen Onnimannin numeroa varten kritiikit Sari Peltoniemen Suomusta ja Timo Parvelan Tuliterästä. Nyt kirjoista pitäisi pystyä olemaan hiljaa siihen asti kunnes kritiikit ilmestyvät. Vaikeaa on.

Oli miten oli, suosittelen lämpimästi kaikille - molemmat kirjailijat kirjoittavat laadukasta kotimaista fantasiaa, jossa on persoonallinen ote.

Ai niin. Unohdin mainita, että tilasin Karistolta arvosteltavaksi Reeven Pimenevä maa, joka on Nälkäisten kaupunkien kronikoiden neljäs kirja. Tilasin myös Dale Peckin Talo ulapalla. Kirjat eivät ole vielä tulleet, saa nähdä saanko ne ennen Onnimannin deadlinea.

Kuulun niihin, jotka eivät malttaneet odottaa uusimman Potterin suomennosta, vaan menin ja varasin kirjan, ja noudin oman alkukielisen kappaleeni lauantaina. Kirja on nyt luettu, ja tarina saatettu päätökseen. Onnistuneesti välttelin kaiken maailman uusinta Potteria koskevia juoruja, mikä maksoi itsensä takaisin kirjaa lukiessa: Deathly Hallowsin tarina onnistui yllättämään muutaman kerran, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin.

En aio paneutua uusimpaan Potteriin tässä sen tarkemmin, enkä todellakaan aio tehdä juonipaljastuksia. Sen voin sanoa, että tarina on synkkä, mutta tämä oli odotettavissa ottaen huomioon mihin suuntaan tarina on kehittynyt. Paljastukseksi tätä seikkaa voidaan sen vuoksi tuskin laskea.

Tarinan päättyminen herätti lähinnä helpotuksen tunteita. Jotkut tapahtumista olivat ennakoitavissa, toiset tulivat täysin pimennosta ja vetivät maton alta. Pidän tästä, sillä tällainen kerronta on ollut osa Pottereita alusta asti, ja sen kautta jännitys säilyy kertomuksen alusta loppuun saakka. Henkilökohtaisesti en pidä Rowlingia mitenkään mestarillisena kirjoittana, mutta olen kuitenkin pitänyt kovasti eritoten Pottereiden dialogista ja hyvin monipuolisesta henkilöhahmogalleriasta, ja kokenut tarinat eritoten viihdyttävinä (mutta en kovin korkeatasoisena fantasiakirjallisuutena – vrt. esim. Pottereita Diana Wynne Jonesin Noidan veljeen, tai Wynne Jonesin muuhun tuotantoon: ero on ja iso sellainen, Wynne Jonesin hyväksi).

Hyvästi Harry & Co., ikävä jää etenkin Neville Longbottomin ikimuistoista isoäitiä, joka on "tiukka pakkaus" loppuun saakka!

Onnimanni 2/2007 kolahti eilen postiluukkuun. Kirjoitin kyseiseen numeroon kaksi kritiikkiä, toisen Johan Bargumin teoksesta Ensilumi, ja toisen Jukka Laajarinteen teoksesta Jäiset jumalat. Tässä blogimerkinnässä käsittelen Ensilumesta kirjoittamaani kritiikkiä ja ylipäänsä teoksen herättämiä mietteitä.

Aina silloin tällöin kohdalle sattuu kirjoja, joista on vaikeaa kirjoittaa kritiikkiä. Johan Bargumin kirjoittama Ensilumi kuului tällaisiin kirjoihin. Jos tarkastelee kirjan fyysisia mittoja, niiden perusteella voisi helposti todeta, että tämähän on suorastaan helppo nakki ainakin nopealukuisuutta silmällä pitäen: kirja on pieni ja kapea, ja kaiken lisäksi se on vielä kuvitettu, eli kuvat vievät oman osansa sivutilasta. Fyysiset ulottuvuudet ovat kuitenkin siinä mielessä hassu juttu, että niitä ei koskaan pitäisi suhteuttaa kirjan sisältöön. Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että olen monesti törmännyt kirjoihin, joissa tekstiä riittää satojen sivujen verran, mutta joissa ei kuitenkaan oikein kunnolla "sanota" mitään: sivuja riittää ahdistukseen asti, mutta hengenravintoa sivuilla ei tarjoilla juuri lainkaan. Toisinaan taas olen törmännyt kirjoihin, jotka ovat fyysisiltä mitoiltaan Bargumin teoksen tyyppisiä, pieniä ja ohuita, mutta joiden väliin mahtuu maailmoja ja kokonaisia elämiä. Kirjan lukumäärältään vähäiset sivut saattavat tarjoata lukijalle ehkäpä jopa unohtumattoman matkan.

Mietin pitkään miksi Ensilumesta oli niin vaikea kirjoittaa. Kysymys ei ollut pitämisestä tai pitämättömyydestä, vaan lähinnä kiinni pääsemisestä. Joskus on asioita joista ei vain saa kiinni. Tätä mietittyäni aloin miettiä mistä sitten en tässä kyseisessä tarinassa saanut kiinni, ja tämä johti epämääräisyyden tunteen jäljille. Tarinassa on tiettyjä asioita, jotka tuntuivat epämääräisiltä. Ensimmäinen epämääräisyyden tunnetta herättävä seikka oli tarinan alku: poika, Daniel, makaa vuoteessa ja näkee/uneksii jostakin. Vai uneksiiko? Mielestäni tätä voi kysyä, koska kerronta ei enää myöhemmin palaa Danieliin, vaan pitäytyy pienen saaren asukkaissa ja heidän elämissään. Lisäksi lukijalle ei kerrota Danielista juuri mitään. Danielista kertova pieni kertomus avaa tarinan, mutta samalla jättää kaiken täysin avoimeksi. Herää mm. seuraavanlaisia kysymyksiä: kuka Daniel on, missä hän on, ja miksi hänestä kerrotaan?

Toinen, mielestäni suurin syy kiinni pääsemättömyyteen oli keskeneräisyyden tunne, joka päätarinasta syntyi. Rakensin Ensilunta käsittelevän kritiikkini tämän tunteen varaan. Kun on vaikea kirjoittaa jostakin, josta ei tunnu saavan otetta, minun pitää keskittyä niihin asioihin ja seikkoihin joista saan otteen. Ensilumen kohdalla osoittautui, että asia josta en saanut kiinni ja josta sain kiinni oli loppujen lopuksi yksi ja sama: tarinan perusteella syntynyt keskeneräisyyden tunne. Keskeneräisyyden tunne johti kohdallani myös mietintöihin siitä, miksi tämä kirja on kirjoitettu?

Kritiikkini rakennetta miettiessäni keskeneräisyyden tunne konkretisoitui niihin kysymyksiin, joita tarina herätti. Jotkut kysymyksistä jäivät tuomatta Onnimanniin 2/2007 kirjoittamassani kritiikissä esille: keitä ovat saaren asukkaat? Missä saari sijaitsee? Onko siellä muita asukkaita kuin ne jotka lukijalle tarinassa esitellään? Mikä on Pomon ja saaren asukkaiden suhde? Ja ehkä tärkein kysymys kaikista: miksi tarina päättyi niin kuin päättyi? Jos olisin tarttunut näihin kysymyksiin kritiikissäni, olisi tekstistä tullut pitkä kuin nälkävuosi, eikä muiden asioiden käsittelylle olisi todennäköisesti juurikaan jäänyt tilaa. Olen sitä mieltä, että kritiikin on palveltava lukijaa myös yleistajuisena esityksenä käsillä olevasta teoksesta. Tätä silmällä pitäen kriitikolla ei ole varaa takertua kaikkiin mahdollisiin pikkuseikkoihin, ellei mediassa sitten ole tarjota ylettömästi palstatilaa lukuisten yksityiskohtien ruotimista varten. Tämän vuoksi jätin monet kysymyksistäni kysymättä Onnimannin kritiikissäni.

Asia josta sain Ensilumessa kiinni heti tarinan alusta alkaen oli kuvitus. Ensilumi on loistava esimerkki kerronnasta, jota osittain rakennetaan kuvituksen avulla. Yritin tuoda tämän esille myös kritiikissänikin, mutta asiaa käsiteltyäni siitä jäi "tynkämäinen olotila" – tuntui että en ole osannut ilmaista asiaa riittävän selkeästi. Tosin tässä kohdin on todettava, että tämä olotila minulla on yleensä aina kun kirjoitan kritiikkejä, joten se ei ole sinänsä mitään uutta. Kirjoista voisi kirjoittaa kirjojen pituisia kritiikkejä – kaipa tämä on sitten sitä, mitä on olla sydämeltään kirjallisuudentutkija. ;) On todettava myös, että näin jälkikäteen huomaan toteuttaneeni kritiikissäni helmasyntiäni, eli toistan samoja asioita: ensin totean että "Kristiina Louhen kuvitus toimii tarinaa rakentavana apuvälineenä", ja aivan viimeisessä lauseessa totean kuinka "kuvatekstit ja kuvitus toimivat hyvänä tukena tarinalle". Haloo. Oikein ärsyttää, kuinka vaikeaa maneereista on päästä irti.

Kuvituksesta puheenollen. Ensilumen kuvitus on mielenkiintoinen. Harmi, että en edelleenkään osaa analysoida kuvitusta sen tarkemmin, esimerkiksi välineitä tai tekniikkaa joilla kuvitus on tehty. Mutta sen verran minäkin näen, että tässä tapauksessa kuvitus rakentaa tarinaa siinä missä sanatkin. Etenkin kumisaapasjutun kohdalla: saareen on saapunut pieni olento, ja jälkikäteen selviää, että tämä olento on tehnyt matkansa kumisaappaan sisällä. Lukijalle tätä ei kerrota sanoin vaan kuvin. Tajutessani tämä kerronnallisen "jipon" tunsin valtavaa iloa sen johdosta: kuvittelin millaista olisikaan lukea Ensilunta lapselle tai lapsen kanssa, ja kokea hetki, jolloin lapsi näkee kumisaappaan kuvan ja ymmärtää, että pieni olento on tehnyt merimatkansa siinä. Tai entä jos lapsi ei ymmärtäisikään, vaan jipon saisi selittää hänelle? Sekin olisi hienoa. Mutta jotenkin ajattelin tätä kumisaapas-juttua koko ajan sellaisena asiana, että tokihan lapsi ymmärtää – se vaan tuntui jotenkin niin selvältä asialta. Mutta yritäpä nyt sitten kaikkea tätä tuntumista ja ymmärtämistä selvittää noin 2000 merkin kritiikissä. Siitä ei tule yhtään mitään. Se mistä tulee jotakin, on puhe kuvituksesta, joka osaltaan vie kerrontaa eteenpäin.

Kumisaapasjuttu ei ole ainoa osa kuvituksesta joka vie kerrontaa eteenpäin. Lukujen numerot ovat sinänsä itsestäänselviä, siis siinä mielessä että ne kertovat missä luvussa ollaan menossa, mutta ovat nekin osa kuvitusta. Tässä teoksessa ensimmäisen luvun numero yksi näyttää kepiltä, jossa on oksan hanka. Toisen luvun numero kaksi koostunee kivistä, tosin saattaisivat kuvan esineet olla perunoitakin. Lukuja kolme ja neljä kuvaavat numerot ovat taas enemmänkin oksamaisia. Luvussa viisi numero koostuu havunneulasesta ja taipuneesta lehtipuun oksasta. Luvun kuusi aloittaa jonkinlainen kukka. Tällä tavoin kertomus etenee kuvituksen avulla luvusta lukuun.

Tarinan varsinaiset kuvat pitävät sisällään myös kuvatekstejä. Kuvatekstit koostuvat tarinan palasista. Jossakin kuvassa on Blombergin myssy, toisessa kuvassa Charlien onkivapa. Ja kolmannessa kangasrousku, jonka vieressä oleva kuvateksti kertoo kuinka Dittan istuu hiljaa majansa vieressä rouskua mussuttaen – rouskun kuva ja kuvateksti tulevat jo edellisellä sivulla, kuin sama kohta itse tarinassa, joten lukija pääsee niiden kautta hetkeksi hyppäämään tarinan ajassa eteenpäin.

Minua kiinnostaa kovasti tämä kuvituksen ja tarinan yhteistyö. En tiedä tästä kirjasta mitään muuta kuin mitä sen sivuilla on tullut vastaan, en edes sitä onko kuvitusta tarkoitettu toimimaan yhteistyössä tarinan kanssa. Mutta kirjaa lukiessa tulkitsen kuvituksen ja tarinan suhdetta siten, että ne selkeästi toimivat keskenään yhteistyössä, rakentaen tarinaa yhdessä.

Mielenkiintoista oli myös se, että mietin monta kertaa Ensilunta lukiessani kuinka paljon kertojan ääni muistuttaa Tove Janssonin kertojan ääntä. Ilahduin siitä, että Helsingin Sanomien kriitikko Tommi Aitio toi asian esille Ensilunta käsittelevässä kritiikissään (HS 24.5.2007). Tosin itse en välttämättä olisi puhunut Muumeista, vaan Tove Janssonin teoksista yleensä. Kirjoittihan Jansson myös aikuisillekin. Aition kritiikki oli hyvä lukea myös siinä mielessä, että se oli jälleen kerran muistutus siitä, kuinka eri tavalla eri ihmiset lukevat ja tulkitsevat tekstejä. Aitio ei esim. mainitse kritiikissään mitään siitä keskeneräisyyden tunnusta, joka itseäni tarinassa vaivasi. Lisäksi hän hyväksyy Ensilumen kaksi eri maailmaa, Daniel-pojan unimaailman sekä sen maailman johon varsinainen kertomus sijoittuu, olemassa oleviksi rinnakkaismaailmoiksi. Ehkä näin, mutta itse katsoin että tarina ei anna riittävästi välineitä tämän johtopäätöksen tekemiseen.

Itselleni mielenkiintoisinta Aition kritiikissä oli kuitenkin se, että hän oli luokitellut Ensilumen fantasiateokseksi. Kiinnostaisi tietää millä perusteella? Tarina ei mielestäni anna tarpeeksi eväitä tämänkään luokittelun tekemiseen, sillä teoksen kaksi eri maailmaa eivät käsittääkseni ole vielä riittävä osoitus fantastisen elementin olemassa olosta. Mutta kaiken kaikkiaan oli mielenkiintoista lukea Aition kritiikki, sillä se, että hän on lähestynyt Ensilunta fantasiakirjallisuuden näkökulmasta on avannut hänelle aivan erilaisen fiktiivisen maailmaan kuin minulle.

Jälkikirjoituksena tähän postaukseen pitää vielä mainita se, että luin äskettäin Portti-lehden numerosta 1/2007 Liisa Rantalaihon Ensilunta käsittelevän, suhteellisen lyhyen kritiikin. Rantalaiho miettii mm. Ensilumen maailman samankaltaisuuksia Muumimaailmaan, sekä sitä, olisiko teosta julkaistu, jos Bargum ei olisi jo aiemmin julkaissut aikuisten kirjallisuuden puolella.

Kuluneella viikolla postilaatikosta löytyneet syksyn 2007 Tammenlehti ja Tammenterho, eli Tammen kirjaluettelot, ovat aiheuttaneet hykertelyä ja iloista odotus-mieltä: Tammenlehteä en ole kerinnyt vielä ajatuksen kanssa selailla (Kirjeitä Harry H:lle osui kyllä silmään – öh? Taitaa ehkä jäädä ostamatta...), mutta Tammenterhoa eli lasten ja nuorten kirja-uutuuksia selailin läpi suurella mielenkiinnolla.

Syksyllä on tulossa vaikka mitä mielenkiintoisia kirjoja. Maria Vuorion Orava ja pääskynen sai ilmoille huokauksen pelkän kansikuvan perusteella – Mika Launiksen tekemä kansikuva vetosi minuun kovasti. Pitäisiköhän ottaa itseä niskasta kiinni, ja yrittää tutkiskella kuvakirjan mysteerejä kritiikin tekeminen mielessä?

Ritva Toivolan Aavelinnut vaikutti kiinnostavalta – lasten ja nuorten kauhua, tätä genreä ei tapaa kovin usein. Ainakaan oikeasti pelottavaa kauhua, ja liekkö se ihan asiallistakaan. En tiedä. Nimittäin viimeisin mieleen jäänyt kauhutarina oli Neil Gaimanin Coraline, joka oli oikeasti karmea. Hiukset nousevat vieläkin pystyyn sitä ajatellessa. En antaisi aivan nuorimpien sitä lukea.

Timo Parvelan Sammon vartijat 1 -kirja-esittelyn luettuani en meinannut malttaa tuolissa pysyä. Suomalaiselle kansanperinteelle rakentuvaa lasten ja nuorten fantasiaa. Mahtavaa! Esittelytekstin mukaan Sammon vartijat –sarja jatkaa Sammon tarinaa siitä mihin Kalevala jäi. Vihdoinkin joku tarttuu kulttuuriperimäämme ja nivoo jotakin siitä tarinaan mukaan. Tosin toihan esim. Antti Halme Tulileikeissä (Otava 2005) hienolla tavalla saamelaista kulttuuriperimää esille, mutta ihmeen vähän suomalaista kansanperinnettä on viime vuosien aikana hyödynnetty lasten ja nuorten fantasiakirjallisuudessa (lehdissä mahdollisesti julkaistuista novelleista en juurikaan tiedä, joten en ota niiden osalta kantaa). Joten mikäs tämän parempaa! En Parvelan aiempaa tuotantoa tunne lainkaan, mutta nytpä sain hyvän syyn tutustua siihenkin.

Ja eikö mitä, kirjatarjonta sen kuin paranee. Sari Peltoniemeltäkin ilmestyy uusi kirja syksyllä: Suomu. Samoin Marja Luukkoselta on tulossa uutuus, Kivinen kello. Molemmissa kirjoissa on aikamatkailu -teema, ja esittelytekstien perusteella molemmat vaikuttivat erittäin kiinnostavilta.

Hiukan puolueellisesti kiinnostukseni kohteet ovat taas kerran melkeinpä vain fantasiaa, mutta mihinkä sitä karvoistaan pääsisi. Enkä edes halua päästä, en totisesti, sillä on kerrassaan mahtavaa, kun Suomessa ilmestyy kunnollista suomalaista fantasiaa lapsille ja nuorille – että ei aina tarvitse kirjastossa tai kirjakaupassa koluta ulkomaisten kirjojen osastolla nenä solmussa jotakin luettavaa etsimässä, vaan voi rauhassa keskittyä kotimaiseen laatukirjallisuuteen. Toivottavasti nuoretkin lukijat löytävät nämä kirjat, aiemmin ilmestyneistä puhumattakaan.

Huokaisun sai aikaiseksi aukeama, jolla esiteltiin Philip Pullmannin Universumien tomu -sarja, ja kerrottiin, että Kultaisesta kompassista tulee elokuva syksyllä 2007. Pitääkö kaikesta tehdä elokuvia? Ilmeisesti pitää. Money, money, money ja niin pois päin.

Pakko kai tämä on vielä mainita: Tammenterhossa oli yksi sivu omistettu Potterille. Harry Potter and the Deathly Hallows ilmestyy 21.7.2007, suomenkielinen versio tulee ulos alkuvuodesta 2008. Mitäpä tähän sanoisi. Minulla meni Potterista herne nenään, kun Rowling tapatti Dumbledoren, mutta on kai tämäkin luettava, että tietäisi kuinka tarina päättyy.

Edessä oleva kesä tuntuu tuskastuttavan pitkältä näiden kirja-uutuuksien odottamista silmällä pitäen. Tosin kesän mentyä tuntuu aivan varmasti siltä, että syyskuu on koittanut liian pian. Mutta kuitenkin: sitä odotellessa! Ja tämä oli vasta Tammen uutuus-katalogi, saa nähdä mitä muiden kustantamojen tarjonnasta löytyy. ;)