Deadline on toisaalta kammottava asia, mutta toisaalta helpotus – kun on deadline, tiedät että jutut on yksinkertaisesti väännettävä siihen mennessä. On pakko, jos aikoo saada ne lehteen. Tekemättä jättäminen ei ole vaihtoehto.

Nyt on Kirjakahvilan jutut tehty. Tiukka kausi jatkuu edelleen, jotenkin kirjoittaminen vaan tuntuu vaikealta. Mutta jutut on siitä huolimatta tehty. Helpotus.

Vielä lukemisesta. Tulin kiinnittäneeksi erityistä huomiota siihen millä tavalla luen, kun nyt luin ja kirjoitin Kirjakahvilan juttuja. Lukemisprosessi on tosiaan selvästi erilainen kuin mitä se on ns. vapaa-ajan kirjojen kohdalla. Huomasin käänteleväni sivuja hiiren korville sitä mukaa kun sellaisia sivuja tuli eteen, jotka tuntuivat olennaisilta kritiikin kirjoittamisen kannalta. Vaikkakin kritiikkiä kirjoittaessa harvoin mm. käytän suoria lainauksia tekstistä. Siitä huolimatta merkitsen tärkeältä tuntuvia sivuja muistiin. Tällä kertaa en kirjoittanut kirjoista muistiinpanoja, mutta joskus teen niitäkin – tärkeältä tuntuvien sivujen merkitseminen tai muistiinpanojen tekeminen auttaa kovasti ajatusten jäsentelyssä kritiikkien kirjoittamista silmällä pitäen. Sitä kuvittelee muistavansa tärkeältä tuntuvat asiat, mutta eipä sitä aina välttämättä muistakaan. Harvoin kirjoitan muistiinpanoja kirjoista, joita luen omaksi ilokseni. Sivuja merkitsen joskus, joskus jopa merkintöjä varten tarkoitetulla tarrapaperilla, mutta koska en sellaista tällä hetkellä omista, jouduin turvautumaan hiiren korviin (syntiä, tiedän sen! Kirjan sivuja ei saisi pilata taittelemalla niitä…).

Lienee syytä korjata pientä lapsusta, joka pääsi livahtamaan toissakertaiseen blogimerkintään: sanoin jotakin siitä, että luen vapaa-ajan kirjat kannesta kanteen. Ihan kuin en lukisi myös arvosteltavia kirjoja? No kyllä luen nekin. ;) Ja tosiaan syynään kannetkin, sekä paperiset että kirjan varsinaisen kovan kannen vielä siihen päälle. Sekä erilaiset sisä- ja välilehdet ja mahdolliset lähdeluettelot.

Toinen lapsus oli jälkiprosessointi josta puhuin: jo toissakertaista blogimerkintääni kommentoidessani tajusin että prosessointi alkaa jo silloin kun alan lukea työkirjoja, eikä vasta sen jälkeen kun ne on luettu, kuten blogimerkinnässäni kirjoitin. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä on se suurin ero ns. työkirjojen ja vapaa-ajan kirjojen lukuprosessien välillä: tekstin prosessointi ei ole samalla tavalla läsnä vapaa-ajan kirjoja lukiessani.

Toissakertaiseen blogimerkintään liittyvien kommenttien yhteydessä tuli esille myös ns. amatööri- ja ammattilaislukijan eli pro-lukijan välinen ero. Jäin miettimään tuota erottelua, ja sitä kuinka vaikeaa minun on loppujen lopuksi kommentoida asiaa pääasiassa taustastani johtuen: viime kesänä kävimme eräiden ystävien kanssa kirjallisuuteen liittyvän keskustelun, ja jossakin vaiheessa joku totesi minulle että "ethän sinä ole keskiverto lukija". Kommentti viittasi kirjallisuuden opiskeluun ja kaikkeen kirjallisuuteen liittyvään tietoon joka matkan varrella on tarttunut mukaan. Ja niin kai asia sitten on, jos lähdetään erottelemaan ammattilaisia mm. sillä perusteella mihin kukakin on kouluttautunut ja mitä kukakin tekee työkseen. Alalle kouluttautuminen ja alan töiden tekeminen tekee meistä kaikista ammattilaisia omalla sarallaan – vähitellen. Kukaan ei kuitenkaan synny ammattilaiseksi. Olen edelleen sitä mieltä, että lukemista ja kirjoittamista voi opiskella, ja pitääkin opiskella (koska ne ovat tärkeitä asioita!), mutta tie on pitkä, ja harva meistä on se kuuluisa seppä jo syntyessään. Lahjakkuus on asia jota toisilla on enemmän kuin toisilla, mutta kuinka lahjakkuus loppujen lopuksi määritellään on taas asia erikseen, ja eiköhän ns. "vähemmän lahjakkaatkin" voi oppia lukemisen ja kirjoittamisen taitoa siinä missä muutkin. Koska oli asia miten tahansa, pitää näitäkin taitoja harjoitella: lukutaito kehittyy mitä enemmän lukee, ja samoin on myös kirjoittamisen laita. Puhun kirjoittamisesta lukemisen yhteydessä sen vuoksi, koska minä kytken nämä kaksi asiaa voimakkaasti yhteen mielessäni. Ne liittyvät konkreettisesti toisiinsa.

Nyt-liitteessä oli tammikuun puolella (25.1.2007) juttua Virpi Hämeen-Anttilasta. Kertoili siinä kirjaostoksistaan ja lukutavoistaan tyyliin "Jos on aikaa, luen noin kaksi ja puoli kirjaa päivässä. Eilen luin yhden 300-sivuisen, yhden 200-sivuisen ja 70 sivua kolmatta. Minulla on aikamoinen lukunopeus."

Mietin rouva Hämeen-Anttilan kommenttia. Toisaalta ei ole syytä epäillä etteikö joku todellakin voisi olla noin nopea lukija, koska onhan (käsittääkseni) hyvinkin erilaisia lukutekniikoita olemassa. Muistan mm. erään opiskelutoverini, joka tenttikirjastossa luki kirjan toisensa jälkeen selailemalla sen läpi, minun istuessani ja ihmetellessäni siinä vieressä, että voiko noinkin lukea tenttiin. Mietin myös sitä, että lukutekniikkaani vaikuttaa selkeästi se minkälaisesta tekstistä on kyse: en ole koskaan pystynyt lukemaan esim. tenttikirjoja kovin "tehokkaasti", jos puhutaan lukunopeudesta. Keskittyminen herpaantui väkisinkin jossakin vaiheessa, jolloin oli pakko pitää tauko, ja jatkaa sitten uudestaan. Tällaista taktiikkaa soveltaen lukunopeus hidastuu väkisinkin.

Jäin Nyt-liitteessä olevan jutun jälkeen miettimään myös sitä, että luenko arvosteltavat kirjat jotenkin eri tavalla kuin ns. vapaa-ajan kirjat. Sekä sitä, kuinka lukeminen on vuosien myötä muuttunut, vai onko se muuttunut lainkaan.

Johtopäätökseni oli se, että arvosteltavien kirjojen ja ns. vapaa-ajan kirjojen lukutekniikan osalta on eroja. Ensimmäinen on siinä, että jos kyseessä on vapaa-ajan kirja, luen kirjan kannesta kanteen, toiset nopeammin ja toiset hitaammin, riippuen siitä kuinka tarina maistuu. Arvosteltavien kirjojen osalta yksi ero on siinä, että syynään myös kirjan ulkokannen ja kuvituksen. En nyt ihan suurennuslasin kanssa, mutta selvästi kiinnitän niihin paljon enemmän huomiota kuin ns. vapaa-ajan kirjojen osalta.  Selvää on kuitenkin se, että en nykyään yhden päivän aikana missään nimessä pysty tuollaisiin suorituksiin kuin rouva Hämeen-Anttila. Sanon nykyään, koska muistan joskus teini-ikäisenä lukeneeni mm. Eddingsin Belgarathin päivässä, ja kirjassa on muistaakseni yli 800 sivua. Tämä suoritus tapahtui joululomalla, jolloin ei ollut kouluun menoa. Nykyisestä lukunopeudestani en tiedä, koska ei ole juurikaan ollut mahdollisuutta sitä mittailla arjen rutiinien ohessa. Viikonloppuisin kun haluaa tehdä jotakin muutakin kuin lukea koko päivän.

En ole ikinä ajatellut, että lukunopeudella olisi suurta merkitystä luetun ymmärtämisen ja sisäistämisen kannalta, jotka koen lukuprosessin tärkeimmiksi asioiksi - kuinka hyvin tekstin sisäistää ja muistaa.  Tämä asia tuntui nousevan päällimmäiseksi eroksi arvosteltavien ja vapaa-ajan kirjojen välillä. Arvosteltavien kirjojen kohdalla sisällön sisäistäminen ja muistaminen luonnollisesti korostuu – siitä on lähinnä vain hyötyä jos muistaa lukemansa hyvin myös pitkän aikaa jälkeenpäin, myös senkin jälkeen kun kritiikki on kirjoitettu. Koskaan kun ei voi tietää tuleeko eteen esim. intertekstuaalisia asiayhteyksiä, jotka kytkeytyvät johonkin tiettyyn teokseen, ja jotka saattavat tuoda lisänäkökulmaa siihen kritiikkiin, jota olet parhaillasi kirjoittamassa.

Arvosteltavien kirjojen osalta ns. jälkiprosessointi on asia, jossa on eniten eroja ns. vapaa-ajalla luettuihin kirjoihin verrattuna: arvosteltavia kirjoja miettii aivan eri tavalla heti sen jälkeen, kun tarinan viimeinen sivu on luettu, kuin muuta kirjallisuutta. Tämä johtuu osittain siitä, että yritän hakea kritiikin punaista lankaa, ja osittain mm. siitä, että yritän mielessäni erotella itselleni tekstin osa-alueita ja yksityiskohtia sekä pohtia sitä mikä toimii ja mikä ei, ja mistä syystä asia on mielestäni näin.

Luetun ymmärtämisestä ja sisällön omaksumisesta puhuttaessa on pakko myöntää, että olen itse kärsinyt lähestulkoon aina sellaisesta ongelmasta, että muistan tasan sen mikä kiinnostaa: tietyt koulukirjat eivät kouluaikoina kiinnostaneet lähes lainkaan, ja vaikka kuinka yritin niitä tankata, ei niiden sisältö kovin hyvin muistiin painunut. Vaan annas olla kun sain käteen fantasiaromaanin, niin johan lähti. Muistan yleensä lukemieni romaanien sisällöt vuosikausia aika lailla kannesta kanteen, joten tässä mielessä edellä tekemäni jaottelu arvosteltaviin kirjoihin ja vapaa-ajan kirjoihin on jossakin määrin jopa turha, koska yhtä kaikki muistan lukemani suhteellisen hyvin. Monesti olenkin miettinyt, että jos esim. matematiikan tai kemian oppikirjat olisi saanut romaanimuodossa, olisi koulumenestys näissä aineissa saattanut olla aivan eri. ;) Joten kun arvosteltavien kirjojen lähtökohtana toimii asetelma, että kaunokirjallisuus (ja kirjallisuus ylipäänsä) kiinnostaa, oli genre mikä tahansa, ei arvosteltavien kirjojen kohdalla ole juurikaan tarvinnut kantaa murhetta siitä muistaako tarinan, sen sävyt ja fiilikset, henkilöhahmot, juonenkäänteet jne. vaiko ei.

Toinen kysymys oli se, että onko lukeminen vuosien myötä muuttunut. Vastausta ei tarvinnut paljoa miettiä: kyllä lukeminen on omalla kohdallani muuttunut. Jaarittelen parin lauseen verran eräästä jääräpäisestä kirjallisuudenopiskelijasta, joka, liekkö ollut ensimmäistä tai toista vuotta koulun penkillä, jurnutti erään kurssin aikana vastalauseitaan luennoitsija puhuessa lukutapojen muuttumisesta. Luennoitsijan pointti oli ehkä lähinnä siinä, että mitä enemmän maailmasta opimme, sitä enemmän oppimamme vaikuttaa näkemyksiimme. Ja mitä enemmän kirjallisuudesta ja etenkin sen tutkimuksesta opimme, sitä enemmän se vaikuttaa mm. siihen kuinka kirjoja luemme. Kiitos vain luennoitsijalle kärsivällisyydestä että jaksoi selittää asiaa, vaikka en silloin sitä ymmärtänytkään.

Muistan kuinka muutama vuosi sitten Onnimannin kritiikkejä kirjoittaessani tajusin ainakin osittain mitä luennoitsija oli tarkoittanut: voitko hylätä sen mitä opit tai olet oppinut, ihan vain sen vuoksi, että haluat jääräpäisesti pitää kiinni vanhoista tavoistasi? Ja pystytkö ylipäänsä tietoisesti vastustamaan muutosta joka mahdollisesti tapahtuu ajattelutavassasi oppiessasi jotakin uutta?

Omalla kohdallani on selvää, että tapa jolla luen on muuttunut opiskeluvuosien aikana. Näin on tapahtunut etenkin gradun tekemisen jälkeen. Kiinnitän huomiota mm. lajityyppeihin, rakenteisiin, henkilöhahmoihin ja monenlaisiin asioihin, joihin en kiinnittänyt mitään huomiota ennen kirjallisuuden opiskelujen aloittamistani. Silloin joskus kirja oli kirja, tarina, josta en eritellyt tyyliä tai jotakin tiettyä, vaikkapa postmodernia rakennetta, tai nähnyt eroa elävän elämän ihmisten ja henkilöhahmojen välillä. Nykyään lähtökohtana toimii aina se, että tarina on jotakin fiktiivistä, joka elää fiktiivisessä todellisuudessa, ja että esim. henkilöhahmoista ei puhuta ihmisinä vaan henkilöhahmoina. He saattavat elää kirjailijan tai lukijan mielessä, mutta he eivät kuitenkaan elä "elävässä elämässä". Tapa jolla hahmotan kirjallisuutta on selvästi muuttunut verrattuna siihen mitä se oli kun aloitin opiskelut.

Konkreettisena esimerkkinä tästä asiasta toimi eräs Radio Suomen Suuri Tuntematon -keskustelu muistaakseni kesällä 2007, jota kuuntelin autossa matkalla mökille: studiossa oli muistaakseni Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori Jyrki Nummi sekä kaksi muuta asiantuntijahenkilöä toimittajan lisäksi. Keskustelun aiheena oli Väinö Linnan Tuntematon sotilas, ja keskustelu itsessään oli erittäin mielenkiintoinen. Tosin kaikki kuulijat eivät kokeneet asiaa näin, koska noin tunnin kestäneen keskustelun jälkeen eräs kuuntelija soitti, ja haukkui keskustelijat siitä syystä, että he puhuvat Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta halveksivaan sävyyn, koska he suhtautuvat siihen fiktiivisenä teoksena. Soittaja oli vanhemman puoleinen herra, joka kertoi itse istuneensa evakkoreessä noin kolmevuotiaana, ja joka puhelusta päätellen suhtautui sotaan sekä etenkin Tuntemattomaan sotilaaseen siitä näkökulmasta, että koko radiokeskustelu on loukkaus molempia asioita kohtaan. Studiossa syntyi syvä hiljaisuus sen jälkeen kun keskustelijat ymmärsivät, että miehen mielestä Tuntematon sotilas ei ole fiktiivinen teos vaan kaikilta osin täysin realistinen historian kertomus. Tämän jälkeen keskustelijat varovaisesti palasivat keskusteluun painottaen mm. sitä, että teos ON fiktiivinen, että siitä ei ole mitään epäilystä. Lisäksi he pyysivät anteeksi, mikäli olivat loukanneet kuulijoita puheillaan, ja että se ei ollut heidän tarkoituksensa.

Kuuntelin tätä nimenomaista keskustelua hämmennyksen vallassa – minusta oli käsittämätöntä, kuinka joku saattoi pitää Tuntematonta suorana historian kuvauksena siinä mielessä, että kaikki teoksen henkilöhahmot olivat olleet olemassa juuri sellaisenaan, ja että kaikki teoksen tapahtumat olisivat tapahtuneet juuri sellaisena. Olin aina ajatellut teosta siten, että tokihan me kaikki tiedämme – koska teos kuuluu niihin kirjoihin jotka "kaikki tietävät" – että Tuntematon on teos, joka perustuu tositapahtumiin, mutta kuitenkin se on Väinö Linnan kirjoittama kaunokirjallinen teos, fiktiivinen teos, jossa kertoja kertoo velikultien tarinan eräässä sodassa. Kirjan sisältö, heti paloaukeaman kuvailusta lähtien viittaa niin vahvasti fiktiiviseen todellisuuteen mm. kertojan läsnäolon kautta, että asiasta ei mielestäni ole pienintä epäilystäkään.

Tällöin tajusin kuinka suhtautumiseni kirjallisuuteen on muuttunut – fiktiivinen todellisuus ja sen olemassaolo on minulle yhtä selvä asia, kuin auringon nousu tai lasku, ja että on erittäin vaikea ymmärtää sitä, että jollekin toiselle asia ei välttämättä olekaan näin.

Joten kyllä – tapa jolla luen on muuttunut vuosien myötä. Joskus tuntuu että ennen oli paremmin, mutta kuten sanottu, muutosta joka oppimisen myötä on tapahtunut, on ollut vaikea vastustaa.

Sellaista se, kirjallisuuden opiskelu.

Jotenkin on viime aikoina ollut sellainen olo, että takki on aivan tyhjä mitä kirjallisuuskritiikkeihin tulee. Katselin tuossa, että blogi on alkanut muistuttaa enemmänkin lukupäiväkirjaa, kun kritiikkiä käsittelevät bloggaukset ovat jääneet vähemmistörooliin. Enpä tiedä onko tällä asialla sinänsä väliä, mutta jotenkin vain ajattelin blogia perustaessani, että olisi kiva keskittyä enemmän siihen minkälaista kritiikkien kirjoittaminen on, ja miksi niistä tulee sellaisia kuin tulee. Ja ehkä jopa yrittää avata sitä, miksi olen jossakin kritiikissä kirjoittanut sillä tavalla kun olen kirjoittanut. Ei tosin siten, että syntyisi selittelyn makua, vaan enempikin ns. syy-seuraussuhteita mukaillen.

Syksy oli aika rankka, ja oli oikeasti ihan tekeminen, että sai puristettua vuoden viimeisen Onnimannin kritiikit kasaan. Ne vaivaiset kaksi kappaletta, jotka lopulta tein. Neljä olisi pitänyt kirjoittaa, mutta sain puuttuvat kirjat vasta deadlinen mentyä, joten ne jäivät kevään ensimmäiseen numeroon. Puristus tuntui olevan vaikeaa vielä nytkin kevään ensimmäisen deadlinen koittaessa, vaikka toinen kirjoista oli fantasiaa ja toinen scifiä, eli lempiaiheideni parissa liikuttiin. Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut niin huonoa kritiikkiä, joka tuli kirjoitettua Dale Peckin Talo ulapalla –kirjasta. Philip Reeven Reeven Pimenevä maa -kirjan kritiikki onnistui ehkä vähän paremmin, mutta sen osalta vaakakupissa painoi se, että olen lukenut koko sarjan, ja kirjoittanut myös edeltävistä osista. Joten viimeisen osan arvion kirjoittamisessa oli aika paljon eväitä mukana edellisten osien muodossa: pystyy mm. tekemään vertailua eri osien välillä sekä hahmottamaan sarjaa kokonaisuutena.

Ehkä tässä eniten vaivaa se, että on pysähtynyt olo: tuntuu että kirjoittaa aina samanlaisia kritiikkejä joka paikkaan, ja ei asian kyllä niin pitäisi mennä. Pitäisi kehittyä ja mennä eteenpäin. Toisaalta on taas sellainen olo, että minkä takia pitäisi kehittyä, koska mitä hyötyä tästä oikeasti on? Vähän tyyliin "Ei niitä kritiikkejä kukaan kuitenkaan lue, joten mitäpä minä niitä kirjoittamaan ja niistä stressiä ottamaan". Vanhastaan kuitenkin tiedän, että tällaisia fiiliksiä tulee aina silloin tällöin, teki mitä hommaa tahansa, enkä sen vuoksi ole tällaisista tunnetiloista sen isompia näppylöitä saanut. Nämä tuntemukset menevät aikanaan ohitse, ja se siitä sitten. TIEDÄN että ne menevät ohitse, koska ainoa asia mikä elämässäni on tähän asti ollut varmaa, on ollut se, että kriitikon työ on ollut ainoa työ, jota olen todellakin halunnut tehdä. Toki olen muitakin töitä halunnut tehdä, mutta jos ns. toive-ammateista tai työstä puhutaan, kriitikon työ on ollut minulla listan kärkipäässä. Sinänsä harmi, että tällä työllä ei voi Suomessa leipäänsä hankkia, ainakaan minun käsittääkseni, mutta toisaalta jos tätä tekisi täysipäiväisesti vuoden ympäri, menisi hommasta todennäköisesti aika nopeasti maku aivan täysin. En myöskään tunne tarvetta päästä ison lehden leipiin, minkä vuoksi olen puurtanut lähinnä pienempien julkaisujen parissa. Koska tunnen tarvetta tehdä tätä työtä. Mysteeri sinänsä mistä tämä tarve tulee, mutta näin asia vain on. Tästä tarpeesta johtuen uskallan siis luottaa siihen, että joskus päälle iskeytyvät negatiiviset fiilikset eivät jää pysyviksi olotiloiksi, vaan johtavat jossakin vaiheessa takaisin sille polulle, jossa luetaan, ajatellaan ja käsitellään luettua tekstiä, ja lopulta tuotetaan siitä jonkinlainen arvio.

Koko tämänkertainen vuodatus lähti itse asiassa siitä ajatusprosessista, että jälleen kerran mietin hyvän kritiikin olemusta. Että mikä on hyvä kritiikki? Viime kevään ensimmäisten blogimerkintöjen joukossa on tämä teksti, jossa niputin yhteen kirjallisuuskritiikkeihin liittyviä ajatuksiani. Näkemykseni eivät sinänsä ole muuttuneet, mutta ainahan listaan voi täydennyksiä tehdä.

Tässä vaiheessa mieleen tulee mm. mihin ja kenelle kritiikkiä kirjoitat? Tähän liittyy olennaisesti myös kritiikin pituus: onko merkkimäärä rajoitettu vai ei? Jos merkkimäärä on esim. 800 merkkiä (kaikki merkit mukaan lukien), voiko silloin enää puhua kritiikistä? Ehkäpä kyseessä olisi enemmänkin kirjakatsaus? Ja minkälainen tällaisen katsauksen pitäisi olla, että se olisi niin sanotusti hyvä?

Entäpä sitten pidemmän tekstin osalta? Mitä kaikkea tällaisen tekstin tulisi sisältää, että voisi puhua kirjallisuuskritiikistä ja etenkin hyvästä sellaisesta?

Kysymyksiä kysymyksiä, ja joskus tuntuu että on niin vähän vastauksia. Siitäkin huolimatta, että kuvittelee jostakin jotakin tietävänsä, ja mukamas jotakin osaavansa.

Loppupeleissä luulen, että tällaiset päivät ja tällaiset tuntemukset (= takki on tyhjä) tekevät kokonaisuuden kannalta ihan hyvää. ;)

Poikkeuksellisesti päätin osallistua mainostoimintaan, tosin hiukan viime tingassa, mutta silti.

Tampereen yliopistolla järjestetään Studia generalia -luentosarja nimeltään Kriitikot puhuvat alkaen tänään maanantaina 29.10.2007 klo 16-18.  Järjestäjänä Tampereen yliopiston taideaineiden laitos
yhteistyössä Suomen Arvostelijain Liiton kanssa.

Mikäli yllä oleva linkki ei syystä tai toisesta toimi, tässä vielä tarkempia tietoja:

Maanantaisin klo 16-18 Linna (Kalevantie 5) luentosali K103

( Huom ! Ensimmäinen luentokerta alkaa poikkeuksellisesti tasan 16.00.)

Suoritustapa: aktiivinen osallistuminen luennoille (12 t), luentopäiväkirja sekä oma kritiikki erikseen sovittavasta vuonna 2007 ilmestyneestä kirjasta tai vuoden 2007 teatteri- tai tanssiesityksestä, konsertista tai elokuvasta. Tarkemmat ohjeet jaetaan luentosarjan alkaessa.

Korvaavuudet (suluissa vanhojen opintovaatimusten mukaiset koodit):
3 op/ 2 ov kohdasta:

SUKI P7 (P4A ja P4C) tai A4H (A7B) tai S1 (S1)
YKIR P7 (P6A ja P6C)
TETU P7 (P8a ja P8c)

29.10. 
Siskotuulikki Toijonen (Suomen
Arvostelijain Liiton toiminnasta)
Pekka Tarkka (kirjallisuus)
Vesa Karonen (kirjallisuus)

5.11.
Maila-Katriina Tuominen (kuvataide, kirjallisuus)
Matti Mäkelä (proosa)

12.11.
Mervi Kantokorpi (lyriikka)
Riitta Vaismaa (nettikritiikki)

19.11.
Päivi Heikkilä-Halttunen (lasten- ja nuortenkirjallisuus)
Markku Soikkeli (fantasia ja scifi)

26.11.
Outi Lahtinen (teatteri)
Kaisa Kurikka (tanssitaide)

3.12.
Antti Selkokari (elokuva)
Siskotuulikki Toijonen (musiikki)

Luentosarjaan liittyviin kysymyksiin vastaa prof. Yrjö Hosiaisluoma
(puh. 03-35518946; yrjo.hosiaisluoma[at]uta.fi)

Käyn aina silloin tällöin lukemassa Paavon blogia. En tiedä kuka Paavo "oikeassa elämässä" on, eikä se minulle kuulukaan. Blogia luen mielelläni jos on aikaa.

Huomasin jo alussa, että Paavo on kriittinen. Eikä siinä mielestäni mitään pahaa ole - eikös kriittisyydestä ole mm. lausuttu kaikenmaailman mietteitä tyyliin "kriittisyys on ajattelevan ihmisen merkki" ja niin edelleen. Se mikä minua hiukan ihmetyttää, on Paavon negatiivinen asenne kriitikkoja kohtaan. Se näkyy mm. hänen viimeisessä blogimerkinnässään.

"5. Koirat ja kriitikot jatkavat haukkumista, vaikka niitä ei olisi huomaavinaan."

Mietin, että ymmärtäisinkö Paavon asenteen paremmin, jos tietäisin mikä sen on aiheuttanut. En ole lukenut hänen blogiaan niin tarkkaan, että tietäisin onko hän esim. siellä puhunut suhtautumisestaan kriitikoihin, muuten kuin osoittamalla sitä tällaisten heittojen kautta.

Minua ihmetyttää asenne, että kriitikot ovat jonkun mielestä haukkuvia koiria. En itse näe asiaa siten: mielestäni ammattitaitoisen kriitikon pitää osata ilmaista ja tuoda asia esille räksyttämättä kuin koira, koska eihän räksytyksessä yksinkertaisesti ole mitään järkeä. Kukaan ei saa siitä mitään irti. Jos kritiikki on räksytys, niin silloin se ei ole kritiikki. Se on vain suunsoittoa. Ehkä tässä ärsyttää yleistäminen - en pidä siitä, että kaikkia kriitikoita mitataan samalla mittapuulla. Ovathan kriitikotkin ihmisiä, toisistaan erilaisia.

Mietin myös sitä, että onko Paavon lausahtaman ja muiden sen kaltaisten kommenttien taustalla ajatus siitä, että kriitikko pitää itseään kaikkivoipana olentona, jonka tuomiota vastaan ei käy sanominen. Ja että kritiikin tarkoitus ei ole olla vuoropuhelu, vaan kasvoille heitettävä märkä rätti. Minulle on muodostunut käsitys siitä, että tässä maassa harrastettu kirjallisuuskritiikki on ollut pitkälti tällaista, ja on jossakin määrin vielä nykyäänkin. En pidä siitä - ei kriitikko ole Jumala, jota vastaan ei voi sanoa tai käydä. Olen myös sitä mieltä, että kritiikki on erittäin subjektiivinen näkemys jostakin teoksesta, eikä siitä sen vuoksi voi käyttää "yleispätevänä ylistyksenä tai teilauksena", tyyliin "kun nyt tuossa ja tuossa lehdessä sanottiin näin, niin täytyyhän sen nyt sitten olla näin".

Yksi syy miksi perustin tämän blogin oli juuri se, että asioista voidaan keskustella. Jos kirjoitan kritiikin jonkun kirjailijan kirjasta, siitä voidaan keskustella esim. täällä. Netti tarjoaa mielettömän hyvän ympäristön tämän tyyppiseen kanssakäymiseen, aivan tuntemattomienkin ihmisten kesken. Kaikilla on mahdollisuus kommentoida, jos vain haluaa.

Olen vain lähinnä itse ollut viime aikoina saamaton blogin suhteen, mikä ymmärrettävästi rajoittaa potentiaaliset keskustelut lähes nollaan, mutta katsotaan nyt mihin suuntaan tilanne kehittyy.

Olen loppuviikon poissa netin ääreltä, mutta laitan tämän blogimerkinnän siitä huolimatta – päivän lehti on huomenna jo vanha, ja mikäli joku tämän jutun jälkeen haluaa kaivella viime sunnuntain Aamulehden liitettä esille, ei se ehkä ensi viikolla ole enää tallessa. Joten senkin takia laitan tämän esille nyt. Kommentoin asiaa sitten ensi viikolla, jos keskustelua syntyy.

--------

Sattuipa silmiin 5.8.2007 Aamulehden su/asiat-liitteestä Jyrki Lehtolan kolumni. Lehtola kirjoittaa kirjallisuudesta, räväyttää lukijan silmille ajatuksiaan mm. siitä, kuinka eräs lehtikirjoittamisen lämmittäviä piirteitä on se, että ne, jotka ammatikseen jakavat lausuntoja toisten kirjoista ja sanoista, ovat keskimääräisiä huonompia sanankäyttäjiä. (Kursivoidut kohdat suoria lainauksia  mainituista teksteistä.)

Kirjallisuuskritiikkien jatkuvasti madaltuvaa tasoa ruotien Lehtola jakaa kritiikit pääsääntöisesti kahteen ryhmään, joista yleisempi on antautuvan arvottava, ja toinen käy kirja-arvostelun sisällä akateemista kädenvääntöä teemoista, jotka eivät aukene, tai auetessaan leviä kovin pitkälle.

Yksi Lehtolan pointeista on se, että kirjallisuuskriitikot kritisoivat toisiaan tyhmyydestä: "Arvostelijoiden keskeinen asenne on ylimielisyys, joka ei kohdistu edes maailmaan, mikä voisi olla jossain määrin virkistävää, vaan toisiin arvostelijoihin, joiden vika on se, että he ovat tosi tyhmiä ihmisiä". Esimerkkinä Lehtola käyttää kriitikoiden omaa lehteä Kritiikin uutiset, numeroa 2/2007.

Uteliaisuuttani kaivoin kyseisen lehden esille. Ihmettelin lähtöasetelmaa mielessäni: koska Kritiikin uutiset on kriitikoiden lehti, miksi siellä ei saisi käydä keskustelua esimerkiksi kritiikin kritiikistä? Missä moista keskustelua sitten käytäisiin, jos ei nimenomaan alan lehdessä? Entä miksi kritiikin kritiikkiä ei saisi esittää? Ennen kaikkea – jos sitä esittää, tekeekö se arvostelijoiden arvostelijoista tosi tyhmiä?

Kritiikin uutisten kyseisessä numerossa oli paljon kritiikin kritiikkiä. Esimerkiksi hämeenlinnalaisen kulttuuritoimittaja Jonni Roosin kirjoittama kolumni "Kokemuksia kritiikin kritiikistä", jossa Roos kertoo tutkineensa kymmeniä elokuva- ja kirjallisuuskritiikkejä (jälkimmäisiä vähemmän) muutamien vuosien aikana, ja muodostaneensa niiden perusteella mutu-pohjalta mielipiteitä kritiikin tasosta. Roos toteaa mm. että "aika harvat kriitikot ovat omaperäisiä tai näkemyksessään itsenäisiä", ja että "kirjallinen ilmaisu on kritiikeissä useimmiten hyvää. Silti vain harvoilla kriitikoilla on sellaista ilmaisuvoimaa, että heidän sanailunsa herättäisi ihastusta".

Kolumnin loppukappaleessa Roos toteaa näin: "En yritä määritellä hyvää kritiikkiä, mutta olen huomannut, että hyvään kritiikkiin kuuluu itsenäisen ajattelun ja sujuvan ilmaisun lisäksi johdonmukainen huolenpito teoksen konteksteista ja niitä kytkevistä langanpätkistä".

En nähnyt jutussa yhtään kohtaa, jossa olisi haukuttu ketään tyhmyydestä. Roosin teksti herätti mietteitä kritiikistä ja etenkin kritiikin tasosta. Mielessäni peilasin myös omaa kirjoittamistani siihen mitä Roos kolumnissaan kritiikin tasosta toteaa: parantamisen varaa löytyy aina. Mutta jutun (ja itseasiassa koko lehden) perusteella kriitikot tiedostavat sen, että parantamisen varaa on, sekä sen, että kritiikkokin voi olla väärässä. Miten se liittyy tyhmyyteen? Olen kai sitten tyhmä, kun en yksinkertaisesti ymmärrä. Tässä vaiheessa aloin olla lähinnä ärsyyntynyt Lehtolan kolumnista, etenkin kun huomasin sen, että eihän mies ole kolumnissaan edes maininnut missä kohtaa Kritiikin uutisia haukkuminen tarkalleen ottaen tapahtuu, puhuu lehdestä vain yleisellä tasolla, ikään kuin koko lehti haukkuisi kaikkea kritiikkiä tyhmäksi.

Käänsin sivua, ja havaitsin olevani silmätysten Salvador Dalin kanssa. Juttu oli Kritiikin uutisten päätoimittaja Otso Kantokorven kirjoittama "Nerot, julkisuus ja mediapuuro", joka käsittelee Taava Koskisen Kirjoituksia neroudesta –kirjaa ja sen saamaa kritiikkiä. Myönnettävä on, että tässä jutussa havaitsin Lehtosen mainitsemaa "kriitikot kritisoivat toisiaan tyhmyydestä" –mentaliteettia. Artikkelissa paikka paikoin perustellaan kritiikki, jota siinä ilmeisen aiheellisesti annetaan, mutta täytyy myöntää, että Lehtolan kolumnissa alkoi tämän jutun lukemisen jälkeen olla jotakin järkeä. Kantokorven kirjoittelu menee piikittelyn puolelle, ei tällainen kommentointi ole enää edes rakentavaa piikittelyä, jos sellaista on koskaan ollut olemassakaan.

Kuitenkin Kantokorven artikkelissa on myös hyviä pointteja: monet kriitikot lukevat ohi. Kirjan pointti ei kirjailija Koskisen mukaan ollut avautunut kovin monelle kriitikolle – hän mainitsee kuinka esim. HS:n kaksi näyttävästi esillepantua artikkelia sisälsivät runsaasti paikkaansa pitämättömiä väitteitä ja asiavirheitä kirjan suhteen.

Ymmärsin, että Lehtolan täytyy viitata kolumnissaan tähän artikkeliin, sillä hän osoittaa Kritiikin uutisia sormella mm. siitä, että lehdessä suomitaan Hesaria: Lehtola kirjoittaa kuinka "Lehden uusimmassa numerossa kirjoittajat selittävät kerta toisensa jälkeen, kuinka Hesarin toimittajat ovat tyhmiä, suomalainen kansa tyhmää, Euroviisut tyhmiä ja keskustelutilaisuudetkin tyhmiä, koska niissä tyhmät ihmiset keskustelevat vääristä asioista".

Mielestäni Kantokorpi ei artikkelissaan hauku Hesarin toimittajia tyhmiksi, vaan tuo esille (tosin epäselvästi ja kärkevästi), kuinka Hesarin parissa artikkelissa on tehty asiavirheitä Taavi Koskisen Kirjoituksia neroudesta –kirjan suhteen. Lehtolan mainitsema Euroviisujuttu tarkoitti ilmeisesti Kantokorven pääkirjoitusta, joka on kieltämättä hyvin subjektiivinen (kauniisti sanottuna), ja suomalaisen kansan tyhmyyttä tai typeriä keskustelutilaisuuksia käsitteleviä artikkeleita en jaksanut väsymyspäissäni enää etsiä.

Tästä kaikesta tulee mieleen muinoinen Savonmaan päätoimittaja, jonka nimeä en nyt tähän hätään muista. Siihen maailman aikaan Itä-Savo ja Savonmaa kävivät kovaa kilpailua, ja Savonmaakin oli isompi lehti kuin nykyään. Savonmaan päätoimittajalla oli terävä kynä, jota hän käytti mm. virkavallan tökkimiseen. Paikkakunnan sinipukuiset eivät luonnollisesti tästä pitäneet. Ja ilmeisesti lähes joka kerran, kun herra Savonmaan päätoimittaja asteli laitamyötäisessa jostakin paikallisesta kapakasta ulos, hänet pidätettiin julkisella paikalla humalassa esiintymisestä (siihen aikaan oli lainvastaista olla humalassa julkisilla paikoilla). Minkä seurauksena herra päätoimittaja taas kerran putkasta päästyään suomi paikallista virkavaltaa kovin sanoin omassa lehdessään. Kierre jatkui käsittääkseni niin kauan, kunnes herra jäi eläkkeelle. Tarina on isäni peruja, pahoittelen mahdollisia asiavirheitä.

Joka tapauksessa, tämä Aamulehden liitteen kolumni VS Kritiikin uutiset, HS siinä välissä, herätti mielessäni tämän vanhan jutun eloon: kuvio vaikuttaa hiukan samanlaiselta, ja aivan yhtä naurettavalta. Kiukutellaan, kun joku uskaltaa vähän aukaista suutaan jostakin asiasta, vaikka asia sattuisikin olemaan perusteltu. En ole lukenut Taava Koskisen Kirjoituksia neroudesta, joten sen vuoksi käytän konditionaalia ja sanon "sattuisikin olemaan perusteltu" – kun en ole Koskisen kirjaa saati Hesarissa siitä julkaistuja artikkeleita lukenut, en voi tietää onko asia, eli HS:n kriitikoihin osoitettu kritiikki, perusteltua vaiko ei.

Se mikä edellisestä anekdootista jäi sanomatta, ja mikä siinä on mielestäni kaikkein hauskinta, on se, että isäni mukaan virkavalta suorastaan kyttäsi paikallisten juottoloiden ikkunoiden takana milloin herra päätoimittaja oli tulossa talosta ulos. Ja sitten nappasi hänet suoraan käsikynkkään ja vei putkaan. Saa nähdä syntyykö tästä "kritiikin kritiikki" –jutusta samanlainen farssi: Kritiikin uutiset alkaa kytätä Hesarin ja muiden lehtien kriitikoiden virheitä, ja suomia niitä jutuissaan, ja muut lehdet alkavat vastata samalla mitalla takaisin.

Päätän oman juttuni Otso Kantokorven artikkelinsa lopussa Taava Koskiselle esittämään kysymyksen: "Mihin suuntaan tästä pitäisi edetä?" Taava Koskinen vastaa: "Esimerkiksi SARVin jäsenet voisivat pyrkiä lisäämään mediakriittistä kirjoittelua ja olla tarkkana oman journalistietiikkansa ja kirjoittamansa kritiikin tason suhteen. Kritiikki on sanomalehdissä joka tapauksessa uhanalainen laji tänä päivänä. Olen myös ollut havaitsevinani kirja-arvosteluissa eräänlaisena uutena trendinä sen, että kirjoittaja sekoittaa omat mielipiteensä kirjassa esitettyihin, jolloin lukijalle ei selviä, kuka on oikeasti ajatellut tai väittänyt mitä. Lukija joutuu syömään mediapuuroa."

Ajattelin että näin aluksi pohdin muutaman kerran yleisellä tasolla kritiikkiä ja kritiikin olemusta, luonnollisesti lähinnä siitä näkökulmasta kuinka itse koen/olen kritiikkien kirjoittamisen kokenut.

Viimeksi pohdin suhteellisen lyhyesti kirjallisuuskritiikkejä suhteessa niiden sisältöön. Pohdin mm. sitä, että monesti, pituudesta huolimatta, kirjallisuuskritiikeissä puhutaan kaikesta muusta kuin siitä mistä pitäisi, eli käsillä olevasta kirjasta. Ja totesin, että ihmisillä tuntuu olevan hyvin erilaisia käsityksiä siitä, mikä on kirjallisuuskritiikki. Seuraavassa ajattelin yrittää selittää omaa näkökulmaani siitä, millä tavalla ymmärrän kirjallisuuskritiikin ja kriitikon roolin.

Kirja-arvostelu, kirjallisuuskritiikki, kritiikki, arvio, arvostelu – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mutta mistä kirjallisuuskritiikki loppujen lopuksi koostuu? Joskus näkee ja kuulee kritiikkejä koskevia valituksia esim. siitä, että eihän tämä ole mikään kritiikki, koska tämä on lähinnä juonireferaatti.Ymmärrän yskän – ei teksti minunkaan mielestäni ole kritiikki, jos siinä referoidaan vain ja ainoastaan juonta. Mutta on vaikea kirjoittaa kirjasta kritiikkiä, jos ei sano sanaakaan sen juonesta tai kerronnallisesta rakenteesta – kuinka lukija ilman minkäänlaista juonireferaattia ymmärtää millaisesta tekstistä on kyse?

Toisinaan taas näkee kritiikkejä, joissa tuodaan esille lähinnä kriitikon omia käsityksiä asioista, sellaisista asioista, jotka eivät välttämättä liity itse kirjaan millään muotoa. Kommenttina tähän voin todeta, että teksti ei mielestäni ole kritiikki, jos siinä keskitytään kaikkeen muuhun kuin itse kirjaan, mutta ymmärrän tämänkin yskän jossakin määrin: kritiikki on kuitenkin aina ennen muuta kriitikon subjektiivinen näkemys hänen analysoimastaan tekstistä, ja subjektiivinen näkemys jostakin tekstistä edellyttää sitä, että kriitiikko tuo esille omia näkemyksiään ja käsityksiään asioista. Konsti on siinä, että pitää osata nitoa nämä näkemykset ja käsitykset tekstiin sillä tavoin, että ne liittyvät siihen olennaisella tavalla.

Kirjan juonta referoiva ja kriitikon subjektiivisiin käsityksiin perustuva/niitä ilmaiseva kritiikki edellyttää kuitenkin sitä, että kriitikon pitää osata perustella asiat joista hän puhuu. Ja mielellään siten, että perusteet löytyvät käsiteltävästä tekstistä: kritiikillä pitää olla perusta. Pelkkä "tää on sikahyvä" tai "tää on ihan paska" ei todellakaan riitä – pelkkä oma mielipide ei riitä. Oma mielipide pitää osata ja täytyy osata perustella. Asiallisesti. Nimenomaan asiallisesti. Muuten kritiikissä ei ole mitään mieltä. Muuten kritiikki ei ole kritiikki.

Haukkuminen ei ole kritiikkiä, jos haukkuja ei osaa perustella, ja asiaton haukkuminen ei ole kritiikkiä lainkaan, vaikka sen osaisikin perustella – se on lähinnä tekstin kirjoittajaan tähdättyä tahallista loukkaamista ja tekstin kirjoittajan haavoittamista, jossa ei loppupeleissä ole mitään järkeä. Myöskään ylistäminen ei ole kritiikkiä jos ylistystä ei osata perustella – mitä järkeä tekstin taivaisiin asti kehumisessa on, jos kehuille ei löydy perusteluja tekstistä? Tällöinhän ylistäminen on lähinnä tekstin kirjoittajaan kohdistettua nuoleskelua, jolla on todennäköisesti aivan muut tarkoitusperät kuin tekstin arviointi.

Tästä pääsemme siihen, että kritiikin (ja kritiikon) pitäisi olla neutraali, eli kritiikissä pitäisi olla kyse puolueettomasta tekstin arvioinnista, jolle edelleen löytyy perusteet käsillä olevasta tekstistä. Kuinka puolueettomuus onnistuu, mikäli kriitikon pitäisi lausua ääneen omia subjektiivisia näkemyksiään arvioitavasta tekstistä?

Käsittääkseni se onnistuu esimerkiksi tekstin toimivuuden arvioinnin kautta – esimerkiksi arvioimalla toimivatko tekstin tarina- ja kerrontarakenteet (tarinarakenne=teksti kertoo tällaisen ja tällaisen tarinan, kerrontarakenne=se järjestys missä tarina kerrotaan), minkälaisia henkilöhahmot ovat, toimivatko henkilöhahmot osana tarinaa vai eivät, tekstin mahdollinen dialogi, tekstin mahdolliset asiavirheet, mahdolliset kirjoitusvirheet, tekstin mahdollinen kuvitus yhdistettynä varsinaiseen kerrontaan, millä tavalla tekstiä/tarinaa mahdollisesti kerrotaan (epäsuora kerronta, vapaa epäsuora kerronta, suora kerronta), onko teksti osa jotakin suurempaa kontekstia, jota vasten/jonka rinnalle se suhteutuu (esimerkiksi historiallinen konteksti tai osa jotakin sarjaa, esim. jatkoa aikaisemmin ilmestyneelle kirjalle).

Lisäksi aina voi suoda muutaman sanan sille genrelle jota teksti mahdollisesti edustaa. Edellä tuli esille muutama näkökulma/käsite joiden avulla tekstejä voi lähestyä, ja näihin mainittuihin seikkoihin nojautuen näkisin, että tekstin objektiivisen arvioimisen välineitä on kyllä olemassa, jos kriitikko vain haluaa näitä välineitä käyttää.

Lyhyesti voisi myös todeta sen, että kriitikon pitäisi pystyä olemaan kriittinen myös omia tekstejään kohtaan sekä hyväksyä niihin mahdollisesti kohdistuva kritiikki. Minulle on syntynyt tunne siitä, että tämä tuntuu joskus olevan kriitikolle vaikeaa, mikä on sinänsä hassua, koska kyllähän kriitikotkin saattavat joskus tehdä esimerkiksi virheitä kritiikeissään. Hassua asian vaikeus on ennen kaikkea siksi, että kyllähän kritiikistä pitää saada olla erimieltä kriitikon kanssa - mitä se haittaa, jos kritiikkiä kritisoidaan? Ainakin asia on tällöin herättänyt ajatuksia ja synnyttänyt keskustelua, jos kritiikki synnyttää vastakritiikkiä tai yleistä keskustelua. Uskoisin, että itsekritiikistä tai kritiikin kritiikistä ei ole koskaan haittaa, mikäli se toteutetaan asiallisesti. Kriitikon itsekriittisyys on aihe, johon ajattelin palata myöhemmin uudelleen laajemmin, mutta asiasta on mielestäni hyvä mainita myös tässä yhteydessä.

Olen pohtinut myös sitä, sitä, mikä tekee jostakusta kritiikon? Mikä minusta tekee kriitikon? En osaa vastata kysymykseen muutoin kuin oman elämänkokemukseni pohjalta: Ennen kaikkea minusta tekee kriitikon se, että olen lukenut, lukenut ja lukenut siitä asti kun lukemaan opin – toisin sanoen kirjallisuuden tuntemus. Minusta tekee kriitikon kaikki ne kymmenet, kymmenet ja kymmenet, sadat ja sadat (tuhannet?) kirjat, jotka olen elämäni aikana lukenut, se pohja joka kirjallisuudesta on mieleni perukoille näiden luettujen kirjojen perusteella rakentunut. Ja "pakko" on myöntää, että minusta tekee kriitikon myös kirjallisuuden opinnot – "pakko" sen vuoksi, että joskus, opintoihini tuskastuneena, oli aika, jolloin ajattelin että kirjallisuuden opinnoista ei ole mitään hyötyä.

Nykyään olen vain ja ainoastaan onnellinen siitä, että ylipäänsä pääsin opiskelemaan kirjallisuutta, ja että valitsin nimenomaan yleisen kirjallisuustieteen – sen vaikeudesta huolimatta (koin kirjallisuustieteen vaikeaksi oppiaineeksi, siellä oli ja on edelleen hyvin paljon (teoria)asioita joita en ymmärtänyt ja ymmärrä vieläkään). Ei ole tarkoitus arvottaa yleistä kirjallisuustiedettä suhteessa suomen kirjallisuuteen, mutta katsoisin että omalta osaltani etenkin yleisen kirjallisuustieteen opinnoilla niiden vaikeudesta huolimatta on ollut lusikkansa siinä sopassa, jossa minusta on keitetty kritiikko.

Katson näin sen vuoksi, että olen opiskellut myös suomen kirjallisuutta, mutta olen kokenut, että yleisestä kirjallisuustieteestä on ollut enemmän konkreettista hyötyä nimenomaan kirjallisuuden analysointia silmällä pitäen. Tosin en ole aine- ja syventäviä opintoja suomen kirjallisuudesta suorittanut, joten tämä näkemys on hyvin puolueellinen. Tiedän suomen kirjallisuuden aine- ja syventävistä opinnoista vain se mitä minulle on kerrottu, ja mitä opinto-oppaasta olen lukenut. Joka tapauksessa, asiaan palatakseni, kirjallisuuden opintojen myötä olen (toivottavasti) oppinut edes jossakin määrin keskittymään käsillä olevaan asiaan ja ennen kaikkea perustelemaan näkökulmani ja mielipiteeni. Ja pohtimaan sekä tutkimaan sitä, mikä tekstistä tekee sellaisen kuin se on.

En muista koskaan osallistuneeni yhdellekään kurssille, jossa olisi varsinaisesti opetettu kirjallisuuskritiikkien kirjoittamista, en yliopistossa enkä muualla. Olen opetellut homman tekemällä, kirjoittamalla nuoresta lähtien, ja opettelemalla useaan otteeseen sen kuuluisan kantapään kautta. Ehkä tämä sujuu, ehkä ei, mutta sen arvion tekeminen ei ole minun hommani – harvempi pystyy arvioimaan omia tekstejään objektiivisesti. En minä ainakaan.

Kuten viime blogitekstissäni yritin tuoda esille, hitonmoisen jutun nykyajan kirjallisuuskritiikeistä tekee niiden monissa julkaisuvälineissä rajoitettu pituus. Tällöin on yksinkertaisesti mahdotonta mahduttaa kritiikkiin kaikkea sitä, mikä kriitikon mielestä on tekstin kannalta olennaista. Joten valintoja on tehtävä. Näkökulma on käsittääkseni suurin valinta: mistä näkökulmasta tekstiä arvioi ja tarkastelee, mistä näkökulmasta tekstiä lähestyy. Näkökulma ratkaisee paljon – kun valitset näkökulmasi, rajaa se luonnollisesti toisia vaihtoehtoja pois, ja ennen kaikkea avaa polkua sille millä tavalla tekstiä lähestyt.

Ensi viikolla ajattelin pohtia kuvakirjakritiikkiä käyttäen esimerkkinä Harri Oksasen esikoisteoksesta Pokkiainen kirjoittamaani kritiikkiä.

Huomenta kaikille.

Aluksi kommentti blogipohjasta - jos pohja ei näy kunnolla selaimissa joita käytätte, laittakaa viestiä. Vihreä pohja ei taida olla paras mahdollinen, ellen sitten vaihda fontin väriä esim. valkoiseksi. Näitä teknisiä "alkukipuja" on varmaan vielä jonkin aikaa, joten yrittäkää kestää, eiköhän tämä tästä.

Asiaan.

Sinä aikana, kun olen ollut Uuden Naisen Kirjakahvilan ruorissa, eli hommannut kahvilaan kirjoittajia kirjoittamaan tekstejä ja kirjoittanut sinne tekstejä, on lehti muuttunut jonkin verran. Kun aloitin homman, ei Kirjakahvilan pituutta ollut rajoitettu – kahvila täytti joskus kolmekin aukeamaa lehdestä, eikä kritiikkien pituuksia ei rajattu tiettyihin merkkimääriin. Konkreettista sananvapautta, oi niitä aikoja! Jossakin vaiheessa tapahtui muutoksia, ja kahvila pieneni yhteen aukeamaan. Tämä tarkoitti sitä, että jos lehdessä haluaa julkaista edes suhteellisen säädyllisiä ja järkevän pituisia arvosteluja, joissa kirjasta pystyy sanomaan järkevästi perustellen jotakin hiukan kehittävämpää kuin "ihan paska" tai "sairaan hyvä", ei aukeamalle voi laittaa enempää kuin neljä kritiikkiä. Jos laittaa enemmän, kritiikkien sisältö ja laatu kärsii taatusti.

Mitä tehdä kun tilaa ei yksinkertaisesti ole? Kun merkkimäärä on rajattu niin se on rajattu – yleensä syystä että paperin rajat tulevat vastaan vaikka minkä tekisit. Ja siihen yhteen ja tiettyyn mittaan sinun on tekstisi puserrettava, tykkäsit asiasta tai et. No, itse olen muka ollut ovela ja siirtänyt katsettani yhä enemmän netin puolelle: olen viime aikoina kirjoittanut lähes ainoastaan Kirjakahvilan nettiesittelytekstejä, koska netissä voin oikeasti_ja_todella sanoa sen mitä haluan niin pitkästi kuin haluan. Mutta tiivistäminenkin on taito. Kun pitää pusertaa jonkin teoksen herättämät ajatukset max. 2200 merkkiin, kyllä sitä pikku hiljaa alkaa oppia tiivistämään, ja alkaa saada tuntuman siihen mitä on olennaista sanoa ääneen ja mitä ei. Toki voin olla väärässä, mutta olen kuitenkin yrittänyt etsiä tätä ns. kultaista keskitietä viime vuosien aikana, ja yrittänyt opetella keskittymään siihen, mikä mielestäni on olennaista. Probleema taitaa piillä siinä, että meillä kaikilla on oma näkökulmamme siitä, mikä on olennaista – etenkin kirjailijoilla ja kriitikoilla.

Faktahan on se, että siihen esim. max. 2200 merkin (kokonaismerkkimäärä) tekstiin ei mahdu sekä kirjailija-esittelyä, kirjan esittelyä, kirjan syvällistä analyysia, kirjan moraalista analyysia, juoni-analyysia, henkilöhahmo-analyysia, yhteiskunta-analyysia (kertomukseen pohjautuen), henkilöhahmon perhesuhteiden analyysia maustettuna kriitikon näkemyksillä perhesuhteista, yleistä analyysia maailman tilasta varsinaisen kritiikin päätteeksi ja sen lomassa, ja aivan lopuksi vielä elintärkeää yhteenvetoa koko kirjasta.

Suokaa anteeksi ehkä hiukan ärtyneeltä kuulostava äänensävyni, mutta sinä aikana kun olen ollut Kirjakahvilan vetäjä, olen saanut myös jonkin verran yhteydenottoja innokkailta uusilta kirjoittajilta, joiden kritiikeissä em. asiat ovat aina silloin tällöin jossakin määrin tulleet eteen. Jotkut halukkaat kirjoittajat ovat mm. lähettäneet minulle noin 10 000 merkin tekstejä, ja esittäneet toiveen siitä, että josko heidän "pikku kirjallisuuskritiikkinsä" julkaistaisiin lehdessämme – siis lehdessä, ei nettikirjakahvilassa. Olen tällaisiin pyyntöihin kohteliaasti ja ystävällisesti todennut jotakin tyyliin: "tekstisi_on_hiukan_liian_pitkä." Turha siinä vaiheessa on alkaa kirjoittaa kilometriviestejä siitä, mikä siinä niin sanotussa kritiikissä on oikeasti vikana (pituuden lisäksi), kun tekstiä ei voi lehteen kuitenkaan ottaa. Ja hitto, 10 000 merkin voimalla kirjoittaa koko aukeaman jutun, eli äkkiseltään laskettuna viisi tiiviimpää kritiikkiä.

Yksi pointti on siinä, että pelkästään jo muutaman tällaisen em. tekstin perusteella on selvää, että ihmisillä on todella erilaisia käsityksiä kirjallisuuskritiikeistä. Ja nämä eivät ole ainoita näkemiäni tekstejä joita on nimitetty kirjallisuuskritiikeiksi, joissa on kuitenkin puhuttu suunnilleen kaikesta muusta kuin itse asiasta – eli käsillä olevasta kirjasta. Toiset halukkaat kirjoittajat ovat nimittäin lähettäneet ihan asiallisen pituisia tekstejä, mutta tekstit itsessään ovat olleet se probleema. Kerran kirjoitin eräälle kirjoittajalle ystävällisen palautteen tyyliin "jouduin muokkaamaan tekstiäsi, koska en yksinkertaisesti ymmärrä mitä siinä sanotaan". Vastaus kuului jotakuinkin näin: "lue kirja, tiedät sitten mistä kritiikissä puhutaan". Vastasin hänelle (edelleen ystävällisesti), että kirjallisuuskritiikin yksi pointeista on se, että lukija ymmärtää sen mitä kritiikissä lukee, ja saa kritiikin perusteella "riittävän käsityksen" kirjan sisällöstä – mikä riittävä on, siitä voimme keskustella ja mahdollisesti riidellä maailman tappiin asti – ja tämän lausahduksen takana seison edelleen. Kyseisestä kritiikin kirjoittajasta ei kuulunut sen jälkeen enää mitään.

Pointtiin, vihdoin ja viimein: kritiikin pituus on siis hyvin_ monesti_ hyvin_rajattu. Kriitikon on toimittava sen mukaan. Lue kirja, ajattele kirja, ajattele kritiikki, kirjoita kritiikki. Sen jälkeen lue kritiikki ja kirjoita kritiikki – uudestaan, tarvittaessa taas uudestaan, uudestaan jne. Sitten tiivistät koko homman vaadittuun pituuteen. Jos pitää karsia, karsit niistä kohdista joista voi karsia. Jos sellaista kohtaa ei löydy, tiivistä. Muokkaa lauserakenteita, mieti miten saman asian voi sanoa lyhyemmin. Ja jos mikään ei auta, priorisoi – ole raaka ja leikkaa pois kohtia jotka tulevat numero ykkösen jälkeen. Oma metodini on jotakuinkin tämän kaltainen. En ole saarnaamassa täällä "kuinka asiat pitää tehdä", vaan haluan tuoda esille kritiikin tekemistä ja siihen liittyviä mahdollisia ilon tai vaikeuksien hetkiä. Sen puolesta kyllä saarnaan, että jos jotakin teet niin tee se kunnolla: voiko olla isompaa loukkausta kirjailijaa kohtaan, kuin että joku kirjoittaa kritiikin hänen kirjastaan edes lukematta kirjaa? Oli kritiikille varattu tila merkkimäärältään rajattu tahi ei.

Mieltä ylentävänä loppukommenttina voi todeta, että kaikki tämä tekemisen vaiva ja vielä paljon lisää siihen päälle, ja yleensä koko vaivan palkkio on lukemasi kirja. Ja jos kritiikki ei satu miellyttämään kirjailijaa, sitten tulee vielä haukutkin kaiken tämän päälle – juttu voi joskus mennä niinkin. Oli miten oli, fakta on kuitenkin se, että harvemmissa medioissa kirjallisuuskritiikeistä maksetaan yhtään mitään, ja jos maksetaankin, palkkiot ovat lähinnä nimellisiä. "Hienoa" että kulttuuria ja sen tuntemusta arvostetaan, eikö? ;)

Näin. Tämä tältä erää. Lähtihän tämä käyntiin. Hetken verran jo epäilin tuleeko tästä mitään.

Hyvää viikonloppua ja hauskaa vappua kaikille. Itse palailen blogin äärelle vapun jälkeen.